Aamulla päätin, että jos sellainen munkki meille tapahtuisi, tämä olisi tekstin otsikko. Viime yönä ja tämän aamun aikana satoi Helsingissä ensilumi. Ja myös toinen toiveeni toteutui. Kaksi onnistunutta suoritusta sekä kaksi kolmossijaa Vantaalla nollradaoilla ja selkeillä ihanneajan alituksilla.
Serkku kyyditsi minut, Ilon ja Ginin kisoihin. Gin oli siis kannustamassa ja karkasi yhdessä kohtaa radalle tekemään kunniakierroksen. Onneksi kukaan ei hermostunut, vaikka pikkuinen seikkaili pitkin kenttiä.
Radat menivät mukavasti. Ennen ensimmäistä rataa jännitin kovasti, mutta ennen toista kilpailua olotila parani huomattavasti. Ensimmäisellä radalla sekosin ohjauksessa, mutta onneksi Ilo kuunteli.
Varoitus: Taustalta kuuluu aivan karsea meteli. Sivuhuomiona metelinlähde ei ole kumpikaan meidän koirista. Pistäkää äänet pois, niin selviätte.
Toisessa kisassa Ilo meinasi tehdä muutaman virheen, mutta onneksi jälleen se kuunteli taitavasti. Tällä kertaa vauhti oli aivan uskomattoman hyvää. Tuomarina ollut Anders Virtanen kätteli, antoi SERT-ruusukkeen ja toivotti onnea kakkosluokkaan. Sieltä lähdetään hakemaan vauhtia ja onnistuneita, ehjiä suorituksia.
En usko, että koskaan Ilon kanssa tulemme nousemaan kolmosluokkaan, mutta kakkoset riittävät ja näillä eväillä ja suorituksilla on hyvä lähteä parantamaan nopeutta.
Mutta olihan kyllä Ilolla uskomaton suoritus alle kuukaudessa: kolme kilpailua, kuusi starttia, kuusi hyväksyttyä suoritusta, yksi viiden pisteen virhe, kolme ihanneajan alitusta, kolme LUVAa, SERT ja luokkanousu. Eipä taida shiboissa olla kuin Sini ja Tiuku, jotka ovat ehtineet nousta nopeammin luokasta toiseen. Olen todella ylpeä omasta Ilostani <3
Ammattini takia Gin ja Ilo pääsevät vähän väliä mukaan, mitä mielenkiintoisimpiin projekteihin. Viime viikolla hirveän vatsataudin kourissa jouduin taluttamaan poikia pitkin Munkkiniemeä. Gin innostui mallinhommasta niin paljon, että ei antanut Ilolle oikein edes vuoroa esiintyä.
Linkki Yhteishyvän sivuille löytyy tästä ja videon voi katsella myös Youtuben kautta.
Mukavia katseluhetkiä. Illat jo pimenevät, joten heijastimet vain heilumaan.
Tässä postauksessa on luvassa pommi – ainakin niille, jotka eivät kuulu lähipiiriimme. Muutamme Helsinkiin. Kahden viikon päästä. Eli siis aivan pian. Ginistä tulee siis Munkkiniemen kreivi. Ilosta ehkä keisari tai Ukko-munkin vakiasiakas, jos sinne ovat koiravieraat tervetulleita? Pitää selvitellä.
Sain heinäkuussa uuden työpaikan, joten töiden perässä palaamme pääkaupunkiseudulle. Ilolle muutos tuskin tuntuu, mutta maalaisjunttina tunnettu Gin saattaa joutua kovaan kouluun, toivottavasti kuitenkin vain koirakouluun.
Munkkiniemen kreivinä jatkossa tunnettu Gin tavoitteli siis ensimmäisessä virallisessa näyttelyssään sertiä, mikä jäi niin lähelle, mutta kuitenkin niin kauas. Gin, joka täytti vasta tiistaina 10 kuukautta oli nimittäin ERI SA PU-2 ja VARASERT. Harmillista, mutta upea suoritus kaikkiaan pikkuiselta. Olen aivan valtaisan ylpeä Ginistä, joka esiintyi aivan aikuisten tapaan. Jännitys, pyristelyt ja haistelut olivat pois. Poitsu esiintyi valtavan rennosti ja seisoi upeasti.
Kuulin äsken, että ROP-koira olisi ollut viime vuoden voittajassa ROP, joten aika kovasta koirasta olikin tosiaan kyse. Kyllä se Gin on tainnut tulla äitiinsä.
Ilo katseli rannalla, kun Gin haki kepin vedestä.
Kun Gin pääsi rantaan, alkoi hyökkäys.
Sitten revittiin.
Uusi kierros.
Ja pieni pose välissä.
Sitten kuivateltiin rannalla turkkia.
Ilo-enokin tsemppasi kehässä hienosti Giniä ja sijoittui ERI:n ja SA:n saattelemana PU-kisassa neljänneksi. Koska paikalla ei ollut ketään tuttuja, äitini joutui esittämään Ilon PU-kisassa. Äitini tosin ei koskaan ole ollut näyttelykehässä esittämässä, ja touhu näytti juuri siltä. Mutta taktiikkamme puri ja Gin sijoittui toiseksi. Arvostelut ja käytös kuitenkin vahvistivat sen, että lähdemme sekä Jyväskylään että Helsinkiin Ginin kanssa tavoittelemaan sertejä ja sijoituksia marras-joulukuussa.
Ilo istui uljaasti mökin pihamaalla.
Gin liittyi seuraan myös jossain vaiheessa.
Kotkassa tuomarina oli serbialainen supernopea arvostelija Nemanja Jovanovic. Giniä hän arvioi seuraavasti:
"Excelent type. Very nice haed & expression. A bit deep shoulder. Good topline & tail. Correct rear. Enough good coat for age."
Ilo sai sen sijaan tällaisen tuomion:
"Correct type. Nice head. Enough strong underjaw. Good chest & topline. Needs more angulations. Correct rail. Correct in movement. Needs better coat condition."
Ilo nautiskeli auringosta.
Gin rojahti Ilon viereen. Iloa ahdisti läheisyys, mutta niin vain pojat kuitenkin hetken olivat lähekkäin.
Kaksipäisen shiban varjossa.
Molemmille siis loistavat arvostelut. Ilo jäi kuitenkin PU-kisassa neljänneksi. Luulisin, että hieman paremmalla esiintymisellä Ilo olisi voinut olla PU-3, mutta ei yhtään korkeammalla. Eikä näyttelyllä edes ollut mitään väliä Ilolle. Ilokin esiintyi tavoilleen uskollisesti upeasti, joten meillä oli mukava päivä.
Katariinanniemi on kyllä valtaisan upea näyttelypaikka. Kotkan koiranäyttelyjärjestäjät ottavat kuitenkin valtavan riskin, sillä niemessä sateella ja tuulella olisi aivan kamalaa. Tänään kuitenkin ilma suosi ja, mikäs siinä on ollessa purjeveneiden lipueassa koiranäyttelypaikan ohitse ja auringon kimmeltäessä kesäisessä meressä.
Gin valmistautui ja palautteli mökillämme itäisellä Suomenlahdella. Gin löysi merestä ja metsästä ystävänsä. Pojat saivat juosta sydämensä kyllyydestä ja nyt varmasti taas jaksavat nukkua. Oli niin ihana katsella alkukantaisten koirien onnea, kun mikään ei pidätellyt niitä.
Kaikki kiva kuitenkin loppuu aikanaan ja aurinko alkoi hiljalleen vajota mailleen myös tänä hienona kesäisenä sunnuntaina. Giniä se ei kuitenkaan haitannut.
Niinhän tässä on käynyt, kuten aavistelin. Koko helmikuu on mennyt niin äkkiä ohi, että bloggailu on jäänyt vähemmälle. Nytkin annan kuvien puhua enemmän puolestaan, kun kerrankin on mitä jakaa.
Gin tuijotti hienosti nyrkkiä.
Voittajan on helppo keskittyä.
Juokseminen tuotti hieman haasteita, kun Gin olisi halunnut mennä lujempaa.
Se oli taas nyrkki.
Nyt on nami tulossa.
Kisakuulumisia siis sen verran, että olimme eilen porukalla Salossa match showssa. Vaikka paikka ei tehnyt minuun vaikutusta, oli silti pitkästä aikaa mukava käydä kehässä. Ginkin pääsi ensimmäistä kertaa kehään. Olemme harjoitelleet toistaiseksi todella vähäsen. Ginillä on ollut vain muutaman kerran näyttelyhihna kaulassa, mutta päätimme lähteä kokeilemaan ilman sen kummempia tavoitteita. Pikkuinen hurmasi tuomarin ja kaikista pelleilyistä huolimatta Gin esiintyi niin hienosti, että se oli pienten sinisten pentujen ykkönen, vain 18-viikkoisena.
Harjoiteltavaa jäi kevään mätsäreihin, sillä selvästi nätisti kävely hihnassa oli siitä välillä turhan rankkaa. Seisomisesta kuitenkin todella hyvät pisteet sille, vaikka jalkojen hallinta nopeasta kasvuvauhdista johtuen on ehkä hieman hankalaa.
Ilo sen sijaan esiintyi tavoilleen uskollisesti. Esiintyminen riitti tällä kertaa pienten punaisten pentujen neljänteen sijaan. Pari edellistä kertaa pöydällä ovat olleet hieman vaikeita, mutta nyt sekin oli paremmalla mallilla.
Ilo ja Capo osallistuivat Lauran kanssa parikilpailuun. Pojat esittivät parastaan.
Takana on todellinen kisaviikonloppu, sillä olimme perjantaina kilpailemaan-kurssin velvoittamana Tsaun epiksissä. Ratoina startti ja mölli. Startti meni meiltä molemmilta suhteellisen hyvin, Ilolta toki paremmin. Muutama kymmenys oltaisiin voitu viilata ajasta pois, jos ohjaukseni olisi ollut hieman parempi. Mölli-rata taas alkoi lupaavasti. Ilon hieman hukassa ollut vauhti oli jo lähes huipussaan, kunnes sain itse täydellisen black outin, joka sekoitti sekä Ilon että mun radan. Koska rata oli unohtunut, piti seurata numeroita. Homma sujui siihen asti, kunnes kadotin 15:llä esteellä numeron. Sen jälkeen olin aivan hukassa ja puna levisi kasvoille. Lopulta erinäisen sekoilun jälkeen huomasin numeron ja vedettiin vauhdilla rata maaliin. Ilolta tuli kyllä sekoilusta palautetta. Eipä ole tuollaista tapahtunut koskaan ikinä, mutta kaikesta oppii. Plussaa kuitenkin mielestäni oli se, että ohjaamiseeni on tullut varmuutta ja voin nykyisin tutustua ratoihin ilman, että vilkuilen muiden reittivalintoja. Hienoa huomata, että radanlukutaito kehittyy hitaasti, mutta ilmeisesti varmasti.
Palailen myöhemmin muihin aiheisiin, niitä on tässä menneen kuukauden aikana kertynyt.
Corgi voitti Ilon pienten punaisten aikuisten kehässä.
Kerran ehdin itsekin katsoa kameraan.
Tää juoksu ei nyt ihan mee oppikirjan mukaan.
Tän homman Ilo osaa.
Pojat ja Helmi keskittyi joulusta yli jääneeseen kalkkunaan, jonka olin sulattanut namiksi mätsäriin.
Maksoin äsken Tsaun jäsen- ja treenimaksut ensi vuodeksi. Huh, tuntui paljolta, vaikka sitten suhteutinkin muihin treenimaksuihin. Agility maksaa meille 24 euroa ja rapiat päälle kuukaudessa sisältäen lisenssin ja harjoittelun. Esimerkkinä, Turussa yksi kunnollinen rally-tokotreeni saattaa kustantaa helposti melkein parikymppiä.
Ilo ja rotutoveri Dazu ovat osin tuttu näky Turun agilityn epävirallisissa kilpailuissa. Kuva viime keväältä, kun Ilo sijoittui starttiluokassa toiseksi. Muistaakseni Dazukin saavutti loistavat sijoitukset illan kilpailuissa.
Minun tapauksessani kinkut jää pitkälti muiden syötäväksi – kuten koirien – mutta suklaat pitää kyllä saada sulatettua pian. Siksi menojalka vipattaa jo agitreeneihin. Harmillisesti ohjatut treenit alkavat vasta ensi vuonna, mutta Ilon kanssa hurautetaan Tsau-hallille uutta tekonurmea ihmettelemään viimeistään maanantaina. Ei koskaan aiemmin olla treenattu agilityä tekonurmella, joten se tuo varmaan oman haasteensa touhuun. Gin saa jäädä vielä kotiin tai jos pakkanen on siedettävissä lukemissa voin ottaa sen autoon nukkumaan ja käydä hallia nuuskuttamassa treenin jälkeen.
En ostanu sitten vielä A-lisenssiä. C-lisenssin voi ainakin Agilityliiton sivujen mukaan vaihtaa kesken vuoden korkeampaan lisenssiin, jos kisaura alkaa tuntua oikealta vaihtoehdolta.
Agilityä on ollut todella ihana harrastaa, vaikka tuntuu jatkuvasti, että olen liian huono ohjaamaan Iloa radalla. Toisen onni ja riemu kuitenkin sulattavat niin vahvasti sydämeni, että itsekin laji tuntuu juuri oikealta meille. Kun vielä tietää Ilon taustan agilityssä, täytyy olla tosi ylpeä siitä, mitä toinen on saanut aikaan radalla.
Tämän postauksen kuvat ovat kännykästä, kun järkkäri ei ikinä ole mukana treeneissä.
Luvassa siis seuraavaksi tarina siitä, miten meistä tuli agitreenaajia.
Eli aloitimme lajin virallisesti Jyväskylässä parisen vuotta sitten. Ilo oli kurssin alakessa kymmenen kuukautta eli juuri sallitussa iässä. Tykkäsin alkeiskurssista paljon. Se paransi minun ja Ilon keskinäistä kontaktia todella paljon. Vielä, kun kurssi sattui Ilon pahimpaan murkkuikään, niin pehmensi niitäkin tyrskyjä. Ilo oli todella innostunut lajista ja kuului ryhmänsä priimuksiin tuolla kurssilla. Kun alkeiskurssi loppui, me muutimme takaisin Turkuun. Siellä liityin Tsaun riveihin. Jouduin huomaamaan, että Tsaun alkeiskurssilla oli käsitelty myös ohjaustekniikoita, kun Jyväskylässä Taitavilla Tassuilla keskityttiin totuttamaan koira esteille. Ensimmäinen haaste oli siis se, että minun oli itsenäisesti harjoiteltava ohjausta. Huonolla menestyksellä tosin. Okei se oli huono vitsi.
Seuraavassa suorituksemme alkeiskurssin pienistä kisoista:
Vain muutaman treeniviikon jälkeen Ilon ryhmässä ollut australianpaimenkoira hyökkäsi kesken radan Ilon kimppuun. Tästä lyhyestä episodista syntyi suuri ongelma, joka meinasi lopettaa harrastuksemme. Ilo selvisi hyökkäyksestä ilman ulkoisia vammoja. En ollut tämän tapahtuman jälkeen erityisen huolissani, enkä tehnyt tapahtuneesta suurta numeroa. Olin oppinut, että paras oli, jos ei kiinnittänyt liikaa huomioita koirien välisiin konflikteihin. Viikko viikolta aloin pelätä kyseistä kimppuun hyökännyttä koiraa vain enemmän. Se haukkui, hyökkäili aidoista huolimatta ja hyppi radalta pois. Omistajan mukaan syy oli Ilon lelussa, ei koirassa. Poistuin hallista järjestelmällisesti kyseisen koiran suorittaessa ratojaan, mutta tämäkin sai Ilon kokemaan olonsa uhatuksi. Se stressaantui hyökänneen koiran haukkuessa. Lopulta se ei enää pystynyt keskittymään. Se vain vaelteli radalla eikä liikkeiden tekemisestä tullut mitään. Omistaja, joka ei hallinnut koiraansa ja aiheutti minulle ja Ilolle pelkoa, alkoi syytellä Ilon käytöksestä ainoastaan minua. Sanoin hänelle kerran, että epävarmuuteni liittyi ainoastaan siihen, etten voinut luottaa hänen hallitsevan aggressiivista koiraansa. Lopulta tilanne äityi niin pahaksi, että päätin kokeilla vielä harjoitusryhmän vaihtamista: treenit itsenäisesti nimittäin sujuivat edelleen.
Meille sattui hyvä tuuri ja saimme nopeasti uuden harjoitusryhmän, jossa olemme pientä taukoa lukuunottamatta harjoitelleet puolisentoista vuotta epäässäännöllisen säännöllisesti. Alkuperäisestä ryhmästä tosin jäljellä ei ole enää kuin yksi koirakko. Harjoittelu ei sielläkään tuntunut sujuvan. Ilo oli aivan lukossa, ahdistunut ja jännitti. Viikosta toiseen yritin, muta mitään ei tapahtunut. Lopulta päätin, että ehkä tämä harrastus olisi tässä. Sitten eräänä lokakuisena päivänä päätin, että jos vielä yhden kerran. Ja ihme tapahtui: Ilo pystyi keskittymään jälleen harjoitteluun, vauhti alkoi kasvaa ja itse pystyin myös keskittymään omaan harjoiteluuni ja omaan tekniikkaani. Tapaninpäivänä 2013 uskaltauduimme Ilon kanssa ihan kisakentällekin. Vaikka ensimmäinen kilpailu olikin lähinnä koominen, olin valtavan ylpeä tuosta pikkuisesta taistelijasta. Se pystyi juoksemaan! Se ei jännittänyt! Se keskittyi! Ja uudesta tilanteesta syntyneet haistelutkin unohtuivat ekojen esteiden jälkeen.
Noista kilpailuista rohkaistuneena aloimma käydä epävirallisissa kilpailuissa, ja Ilo sijoittuikin upeasti jopa palkinnoille useampaan kertaan. Kunnes tuli epäonnenhuhtikuu, joksi viime huhtikuuta kutsun. Jälleen oli epispäivä ja kilpailu starttiluokassa. Ilo suoriutui radasta erinomaisesti, sai kehut ja sen kasvoilla hehkui onni hyvästä suorituksesta. Hallin ovi oli kuitenkin jätetty auki ja Ilo päätti pinkaista pihamaalle tekemään kunniakierroksen huonoin seurauksin. Pihalla ollut nainen tulkitsi sen leikkiinkutsun aggressiiviseksi ja potkaisi Iloa voimalla kylkeen. Ilo kiljui kovaa ja juoksi kauhuissaan karkuun läheisellä parkkipaikalla olevan auton alle. Tapahtuman jälkeen palasin kisaradalle jo tunnin kuluttua. Yritin olla mahdollisimman välinpiämätön, vaikka sisälläni kuohui. Radalle meni surullinen koira, poissa oli keskittyminen ja iloisuus. Vaikka tuosta tapahtumasta ei Ilolle syntynyt aiemman kaltaista traumaa, se jätti kuitenkin jäljen. Harjoittelu oli vaikeampaa ja treeni-ilon lötyminen haastavampaa. Ensimmäisissä epävirallisissa kisoissaan tapahuman jälkeen Ilo tutisi ennen starttia kuin haavan lehti. Sen radan jälkeen se koki kuitenkin niin suuria onnistumisentunteita, että harjoittelu sujui mainiosti. Marraskuussa Ilo jopa onnistui voittamaan mölliluokan kilpailun, ja virallisesta kisaamisesta ovat vihjanneet jo useat ohjaajat meille viime kesästä lähtien.
Ilolla on vielä tekemistä hyppytekniikan kanssa. Minun pitäisi opetella ohjaamaan sitä paremmin.
Sen aika tulee varmasti vielä, mutta nyt keskitytään kehittämään Ilon tekniikkaa kontakteilla ja hypyissä sekä kepeillä ja tietysti mun ohjaustekniikoita.
Meilläkin on hiljalleen siirrytty joulun viettoon. Itsellä työpäivä venyi aaton puolelle, joten päivä on ollut hieman väsynyt. Onneksi koirat ovat pitäneet vauhtia yllä niin itsekin alkaa piristyä.
Käytiin tänään harjoittelemassa luoksetuloa pellolla. Gin tulee upeasti luokse. Ilo taas tuntui pistäneen lumen vuoksi aivot narikkaan ja luoksetulo takkusi, kun sillä ei hajujen vuoksi ollut aikaa keskittyä. Mutta ei sekään kauas mennyt ja kinkkuleike voitti lopulta hajutkin.
Sen enemmittä puheitta. Ihanaa joulua kaikille. Näihin kuviin ja tunnelmiin:
Lumessa oli ihana peuhata...
...Vaikka oiskin ihan luminen...
...Niin ku näin...
Vitsit mä oon niin onnellinen, kun saan juosta VAPAANA pellolla.
Ihanaaaaaa...
Leikin jälkeen alkoi kovasti väsyttää.
Pieni loppukevennys ennen loppua. Näin sujuu yhteiskuvien otto parhaimmillaan:
Sitten hyvän joulun toivotus kaikille: Ihanaa joulua <3
Huono koiranomistaja -syndrooma on vaivannut jo pidemmän aikaa. Lähdin vain muutama päivä Ginin saapumisen jälkeen toteuttamaan pitkäaikaisia haaveitani Kaliforniaan. Minulla oli uskomaton viikko, joka oli omalla tavallaan myös seikkailu. Vaikka tämä oli ainutlaatuinen tilaisuus, joka olisi voinut jäädä toteuttamatta myöhemmin, se pisti silti kovaa.
Syndroomista ainoaksi se ei jäänyt, sillä eilen kärsin huono työntekijä -syndroomaa kuumeen takia. Toisaalta olin iloinen, että sain yhden päivän aikaa korjata virheeni koiranomistajana, mutta kaihersi olla sairauslomalla. Mutta se siitä, nyt asiaan eli koiriin.
Tekemistä kyllä riittää niiden molempien kanssa, mutta upeasti tuntuu yhteispeli sujuvan. Tai no ainakin paremmin. Ilo on kyllä hieman tossun alla. Se antaa aika vahvasti Ginin voittaa kaikki leikit. Ginin kasvattaja Sini kävi heti kotiuduttuani kylässä ja kiinnitti huomiota siihen, että koirien leikkiessä kovaäänisesti ei tulisi komentaa, sillä Ilo tottelee ja lopettaa. Näin Gin voittaa. Nyt emme juurikaan komenna, mutta olen seurannut koirien leikkejä uusin silmin. Ilo antaa Ginin silti voittaa. En tiedä, onko se vain sitä, että se antaa pennun voittaa vai onko kyse Ilon alistuvasta luonteesta. On pakko kyllä kehua Iloa. Vaikka olen tiennyt sen olevan todella tottelevainen, huomaan sen nyt paremmin. Se todellakin tottelee ja tekee kuten käsken. Olen yrittänyt kehua sitä kovasti, ettei se kokisi olevansa jotenkin eriarvoisessa asemassa Giniin verrattuna, joka pentuutensa vuoksi saa enemmän huomiota muun muassa siksi, että juoksemme edelleen muutaman tunnin välein pihalla.
Gin on viimein tajunnut, ettei Ilo niin kovasti pidä muiden läheisyydestä. Nykyisin, kun se kaipaa Ilon lähelle se kohteliaasti torkahtaa pedin ulkopuolelle. Ilo oli reissuviikkoni aikana löytänyt paikkansa myös Ginin pedissä ja viime aikoina se on ollut molempien suosikki.
Ilo ei ole osoittanut juurikaan mustasukkaisuutta. Selvästi siitä on kuitenkin tullut lelujensa ja herkkujensa puolustaja, mitä se ei koskaan aiemmin ole ollut. Toki Gin on hyvin röyhkeä ja vie mielellään siltä kaikki herkut, lelut ja muut. Lisäksi Gin on hyvin tarkka siitä, että hänetkin pitää muistaa huomioida. Jopa nukkueensa se selkeästi kuuntelee, mitä muualla talossa tapahtuu. Jos järjetän Ilolle ja itselleni yhteistä aikaa Ginin nukkuessa, niin viimeistään avatessani suuni kehuakseni Iloa Gin taapertaa muistuttamaan olemassaolostaan. Kun koiruus tuosta vähän kasvaa, saatamme oikeesti olla ongelmissa. Ilo oli myös valtavan omapäinen ja haastoi ihmisen, joten siihen on kyllä totuttu. Gin vaikuttaa osittain herkemmältä pennulta kuin Ilo, joten sen tekosia on tulkittava todella tarkasti. Ilmotin Ginin tänään pentukurssille, joka alkaa 19. tammikuuta. Gin on tuolloin juuri täyttänyt 14 viikkoa. Onhan se nuori vielä tuolloin. Laskujeni mukaan nuorempi kuin Ilo omalla kurssillaan, mutta väittäisin iän olevan otollinen Ginille. Se on hyvin oppivainen yksilö, joka ottaa mallia Ilosta ja sen osaamista tempuista.
Lampaantalja ei enää saanur Ginin hampaista osumaa. Gin sen sijaan tajusi, että paikka on mainio lepäilyyn.
Reissuni aikana Ginistä ja Ilosta oli tullut hyvät ystävät huolimatta pienestä nahistelusta ja siitä, että Gin kiusaa Iloa. Ilo jopa pyytää Giniä paljon leikkimään kanssaan. Se tykkää siis todella leikkiä Ginin kanssa. Ainut vain, että molemmat pitävät valtavaa älämölöä leikkiessään.
Kränää tulee luistakin, kun Gin luulee olevansa maailmanomistaja. Ilo pitää kuitenkin yleensä huolen, ettei kaikki mene parempiin suihin.
Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Gin tajusi, että jakaminen on ihan okei, ja luita voi välillä vaihtaa päittäin.
Jetlag vaivaa ja lisäksi nukuin eilen lähes koko päivän kuumeen vuoksi, joten siksi olen ylhäällä kukonlaulun aikaan. Tepastelin äsken eteisessä ja katselin nukkuvaa Giniä. Se on kyllä valtavan suloinen yksilö. Pahanteko on vähentynyt. Se ei pureskele toistaiseksi juuri mitään sille kuulumattomia esineitä. Kengät ovat saaneet olla rauhassa, samoin lattialle palautettu lampaantalja. Molemmat ovat olleet innoissaan siitä, että talja on taas lattialla. Selvästi kaiken mielenkiintoisen, mutta pureskeluun sopimattoman tavaran siirtäminen reissuni ajaksi kaappeihin auttoi Giniä ymmärtämään, mikä on sen. Toki lipsahduksia sattuu, mutta vähän. Eilen oli myös ensimmäinen päivä, kun hauva ei kertaakaan pissannut sisälle. Vahinkoja on sattunut, vaikka olemme jatkuvasti käyneet pihalla. Joko se on viimein tajunnut, mistä on kyse tai rakko on kasvanut hieman.
Ginin vauhti on kasvanut hurjalla vauhdilla, joten vapaana pitämistä on vähennetty lähellä olevien autoteiden vuoksi. Joulunpyhinä koiruus viedään pelloille ja metsään kauas autoista harjoittelemaan.
Suunnitelmissa oli osallistua agilityseurani Tsaun kinkunsulatuskilpailuihin tapaninpäivänä, mutta nyt näyttäisi siltä, ettemme olekaan kotosalla Harmi, sillä olisin kovasti halunnut päästä kisaamaan Ilon kanssa ja ottaa Ginin tutustumaan halliin. Parhaillani pohdin agilitylisenssiasiaa. Seuramme vaatii kaikilta koirakoilta lisenssin, vaikkei siis kilpailisi virallisissa. Mutta pian on tehtävä päätös aiommeko todellakin mennä ensi vuonna Ilon kanssa virallisiin kilpailuihin. Ajatus jännittää, vaikka se onkin kehittynyt valtavasti vastoinkäymisistä huolimatta. Itse en koe olevani valmis. Opeteltavaa kuitenkin on, jopa Ilolla. Haluaisin intensiivisen valmennusjakson, mutten oikein tiedä miten se olisi mahdollista. Kelpokoiralla varmasti olisi loistavia, mutta todella hintavia kursseja, mutta työni saattaisivat pilata kurssin mukanaan tuomat mahdollisuudet. Haluaisin kehittää erityisesti eri tekiikoita ja saada Ilolle vielä enemmän vauhtia. Teen siis vuorotyötä, josta suurin osa on iltatyötä. Koska työsopimukseni ei takaa minulla välttämättä yhtäkään työtuntia kuukaudessa, on otettava kaikki, minkä pystyn. Toistaiseksi tunteja on riittänyt, mutta epävarmahan alamme tilanne on. Kertokaa, jos tiedätte muita mahdollisuuksia. Lähinnä ehkä halvempia vaihtoehtoja, jolloin jonkun kerran väliin jääminen ei haittaisi.
