Elämäni rakkaus 11,9 kiloa

11,9 kiloa. Punnitsin Ilon aamulla. Nyt, lähes kolmen vanhana voin sanoa sen olevan kehityksessä täysin valmis. Sirorakenteiseksihan se jää, mutta nyt paino on jo kunnioitettavissa lukemissa. Tämä iloni tuosta Ilon painosta kuvaa hyvin sitä, mitä olen jännittänyt ehkä eniten vuosien varrella. Että kasvaako se koskaan aikuiseksi.

Mutta mennäänpä nyt ajassa taaksepäin. Ilo tosiaan on syntynyt 11.3.2012. Se oli pentueensa ainokainen. Ilon molemmat vanhemmat ovat black&tan-värisiä. Sekä emä D'ami By Wolves Mountain että isä We-Sedso On Black Fire ovat menestyneet näyttelykehissä erinomaisesti. Sellaista siis saattoi odottaa myös Ilolta.

Ilo luovutuspäivänä. Mikä hurmuri <3

Ilo muutti meille muutamaa päivää vapun jälkeen. Kotimatka Hämeenlinnasta Helsinkiin sujui erinomaisesti. Koira nukkui koko matkan tyytyväisenä jaloissani. Ei siis tarvinnut pissataukoja eikä koira vinkunut kertaakaan. Ensimmäinen haaste selvisi kuitenkin jo ensimmäisenä iltana: Ilo karjui täyttäkurkkua hihnassa. Se huuto oli järkyttävä, ja jopa naapuri avasi oven saadakseen nähdä, mikä pystyisi synnyttämään vastaavan äänen. Muutamassa viikossa kiljuminen loppui, mutta saimme tehdä sen kanssa töitä. Ilo ei olisi mitenkään halunnut luopua vapaudestaan.

Muuten Ilo oli valtavan helppo pentu, sillä se ei kaivannut emää, ei hätkähtänyt uusista tilanteista, ei järsinyt juurikaan huonekaluja ja oppi olemaan yksin kotona nopeasti. Lisäksi se oli valtavan oppivainen yksilö, joka ei tuntunut väsyvän koskaan. Sen luonteesta kertoi paljon se, että sen lempilenkkipaikka kulki Helsingin Kustaa Vaasan tien reunassa rekkojen, bussien ja henkilöautojen viilettäessä ohi.

Ilo on aina näyttänyt mielipiteensä. Käpy aiheutti kiukkua nuorempana.

Kun Ilo oli ollut kanssani Helsingissä kolme viikkoa, muutimme Turkuun. Siellä kävimme pentukoulun ja arkitottelevaisuuskurssin Tuijan Koirakoulussa. Ilo osoittautui ahenutensa vuoksi ryhmiensä priimukseksi, joten siirryimme heti kurssien jälkeen rally-tokoon. Ilo oli silloin vain kuuden kuukauden ikäinen.

Kuuden kuukauden iässä Ilo aloitti myös match show -harrastuksen. Jo ensimmäisestä mätsäristä lähtien oli selvää, että se rakasti esiintymistä. Nakista se teki mitä vaan, ja joskus jopa ilman nakkia. Mätsärisijoitukset riittivät BIS-kehään useita kertoja. Erityisesti sen taito keskittyä seisomaan niin, että se sulki muun maailman ulkopuolelle vakuutti tuomarit kilpailusta toiseen. Ensimmäisessä oikeassa koiranäyttelyssään Ilo kävi Turussa lokakuuss 2012. Tällöin se oli VSP-pentu ja sai KP:n.

Ilo ensimmäisissä näyttelytreeneissään. Meni kuin vanhatekijä.

Vajaan vuoden iässä maailman helpoin, sosiaalinen, ihana, kaikkea rakastava ja energinen Ilo muuttui. Sen murkkuikä teki minut hulluksi. Välillä tuntui, että vihasin sitä ja sen vaikeutta. Se haastoi jatkuvasti. Oli näytettävä kaapin paikka viikosta toiseen ja pidettävä kovaa kuria. Asuimme tällöin Ilon kanssa kahdestaan Jyväskylässä ja Ilo murkkuili syömällä alivuokraamani asunnon huonekaluja sekä kiljumalla naapurit järkytyksen partaalle. Olin epätoivoinen, mutta niin vaan tilanne alkoi rauhoittua. Olen jälkeenpäin sanonut, että paras asia vaikean murkkuiän aikana oli se, että kävimme tuolloin agilityn alkeiskurssin. Se paransi kontaktiamme valtavasti, ja Ilo oppi luottamaan minuun aivan uudella tavalla. Agilitystä kerron myöhemmin lisää, joten palataanpa takaisin aiheeseen.

Murkkuiästä muistuttaa enää Ilon tapa haastaa esimerkiksi hoitajansa. Se haluaisi määrätä ja käskyttää. Koirillehan se ei tuota tee koskaan, vaan tulee harvinaista kyllä toimeen lähes uroksen kuin uroksen kanssa. Se muuten on jopa osin harvinaista shibaksi. Ilolta puuttuu halu johtaa laumaa ja kyky dominoida toisia koiria – ei se halua edes tehdä sitä.

Lisäksi murkkuiässä uudelleenopittu kiljuminen kuuluu edelleen sen jokaviikkoisiin tapoihin. Se saattaa kiljua toisinaan ovikellolle, pillit päällä ohi kiitävälle ambulanssille sekä liikennevalojen hälytysäänelle.

Ilo rakastaa repiä ja raadella kaikki lelunsa. Ikea-hiiret säästävät omistajan suuremmalta siivoukselta.

Ilo kehittyi hitaasti, ja oli vielä junnuiässä aivan rääpäle. Se kehittyi harppauksittain, mikä tarkoitti, että sen paino saattoi muutamassa kuukaudessa nousta ja rakenne muuttua aikuisemmaksi. Vasta puolitoista vuotiaana se alkoi todella pärjätä näyttelyissä. Keväällä se yllätti sekä kasvattajan että minut ja oli Kemiönsaaren ryhmänäyttelyssä BIS-2. Seuraavassa näyttelyssään Mäntsälässä Ilo valioitui vain kahden vuoden ja neljän kuukauden ikäisenä. Harva olisi siihen uskonut vaikkapa vuotta aiemmin.

Ilo Mäntsälässä 17.7.2014, heti valioitumisensa jälkeen. (c) Katja Pesonen

Ilo saavutti toisen SERTinsä Kemiönsaaressa 24.5.2014. Samassa näyttelyssä se oli myös RYP-1 ja BIS-2. Huikea päivä. (c) Teea Jokihaara

Ilo hurmaa tasaisesti myös mätsärikehissä. Kuva toisesta mätsäristä, jossa Ilo on ollut BIS-1. (c) Katja Pesonen

Ilo on edelleen valtavan energinen ja aina iloinen. Moni onkin sanonut, että parempaa nimeä sille ei olisi voinut antaa. Itse olen täysin samaa mieltä. Ilo on elämäni suurin rakkaus. Se on iloinen, sosiaalinen, avoin, ystävällinen, aina valmis kokeilemaan uusia asioita, nopea oppimaan, ahne ja äärimmäisen kiltti. Lisäksi se osaa lukea tilanteita sekä hurmata ihmisiä. Olen monesti sanonut, että se on kaikkea sitä, mitä itsekin haluaisin olla. Toki meissä kaikissa on heikkouksia – niin Ilossakin – sen huonoin ominaisuus on kamala ääni, jota se osaa tosiaan käyttää. Lisäksi Ilon itseluottamus on joissain asioissa ropissut, toisinaan se stressaa ja jännittää, vaikka monesti onkin valtavan rohkea.

Parempaa koiraa en voisi kuvitellakaan. Olen maailman onnellisin, että Ilo muutti luokseni melkein kolme vuotta sitten.

Sattumalta shiba

Kuten jo aiemmin lupasin, seuraava postaus kertoa pienen osan Ilon tarinasta eli syyn siihen, miksi perheessämme on ollut pian kolmen vuoden ajan shiba ja ensi viikosta alkaen kaksi.

Uudenvuodenaattona 2011 löin koirani rodun lukkoon. Se ei tosiaan ole mikään tavallisin tarina, ja moni voi kyseenalaistaa ratkaisuni. Itse tiedän nyt, että shiba oli minulle täysin oikea rotuvalinta. Vaikka voinkin myöntää tehneeni alun perin valinnan vääränlaisista syistä. Poikaystäväni äiti ja sisko eivät pitäneet ideasta, että ottaisimme koiran. Eri rotuja läpikäydessämme he väittivät kaikkien rotujen olevan epäsopivia meille. Milloin ne olivat liian energisiä, milloin niiden metsästysvietti ja itsenäisyys olivat huonoja ominaisuuksia.

Siispä aloimme katsella rotuja, joista nämä kaksi koira-asiantuntijaa eivät tienneet mitään. Olimme katsoneet edeltävänä vuonna Hopeanuoli-televisiosarjan. Akita oli mielestäni aivan liian iso koira painonsa ja korkeutensa puolesta, mutta sitten oli miniatyyrimallinen ja samanhenkinen rotu. Silloin kuulin shibasta ensimmäisen kerran.

Se uusivuosi meni tutustuessa rotuun ja seuraavana päivänä päätös oli lopullinen. Rodun itsenäisyys, hiljainen ulosanti, itsenäisyydestä syntyvät haasteet sekä ulkomuoto vakuuttivat minut.

Joku, joka ei tunne minua saattaa pyöritellä päätään. Ajatella, että miten tuollekin joku on koiran antanut. Eihän se ole oikeasti ottanut selvää shibasta. Ratkaisunkin tyyppi teki vain koirakirjojen ja verkkoforumien perusteella, ei edes tavannut yhtään yksilöä luonnossa. Niin tein. Sen myönnän. Enkä suosittele tällaista ratkaisua ensikertalaisille tai oikeastaan kenellekään.

Koen kuitenkin, että olisin vielä voinut vaihtaa rotua, jos se ei olisikaan tuntunut sopivalta. Jostain oli silti lähdettävä liikkeelle. Otin yhteyttä erääseen varsinaissuomalaiseen aloittelevaan shibakasvattajaan, jolla oli kotona ensimmäinen oma pentue – niin ja vapaana oli muuten tuossa vaiheessa vielä muutamia pentuja. Pääsin tutustumaan pentuihin sekä ensimmäiseen aikuiseen shibaan. Koko poppoo oli valtavan suloinen. Tässä kohtaa tein ensimmäisen oikean ratkaisun: en ottanut ensimmäistä vastaan tullutta pentua, vaikka olisin ehkä voinutkin.

Halusin tutustua rotuun, punnita vaihtoehtoja ja ottaa pennun, jonka taustoihin olin tutustunut tarkasti. Halusin koiran, jonka kanssa harrastaa ja touhuta.Vielä tulloin vanhempieni luona eleli mukavia vanhuudenpäiviään melkein 13-vuotias Largo. Se oli aina ollut arka ja pidättyväinen, ja eniten se elämässään nautti kotikoiran roolistaan. Muuhun siitä ei ollut.

Olin säästänyt lapsuudessani jokaisen kymmenpennisen koiraa varten, ja 11-vuotiaana vanhempieni sponssauksen ansiosta pystyin ostamaan ensimmäisen oman koirani, corgin.

Largo lopetettiin 27.2.2012, vain pari viikkoa ennen Ilon syntymää. Olin toivnut Largon ja Ilon tapaavan, mutta niin ei koskaan tapahtunut.

Hyppy paimenkoirarodusta itsenäiseen seurakoiraan jännitti. Kun äitini kuuli rotuvalinnastani, hän ei estellyt, mutta kysyi: "selviätkö, jos koira ei ole koskaan kiinnostunut sinusta?"

Corgin jälkeen asia kuulosti pelottavalta, mutta sanoin haluavani itsenäisemmän rodun omiinsa liimautuvan paimenkoiran jälkeen.

Tuo ensimmäinen yhteydenottoni yllä mainitsemaani kasvattajaan oli kullanarvoinen. Hän antoi vinkkejä, neuvoi hyviä kasvattajia, kertoi todella rehellisesti ja avoimesti shibamaailman ongelmista ja kasvattajien periaatteista.

Kerroin tälle ensimmäiselle kasvattajalle, että haluaisiin terveen, harrastuskoiran – niin ja punaisen shiban. Ehdottomasti punaisen. Voisin ottaa koiran kesällä, sillä silloin en tiennyt monien odottavan pentuaan jopa vuosia.

Otin yhteyttä useisiin kasvattajiin, mutta nopeasti huomasin, ettei kaikki menekään vain oman pillini mukaan. Shiboja syntyi vähän ja vain harvoilla kasvattajilla ei ollut suurta jonoa odottamassa pentua.

Olin käynyt Shiba ry:n kasvattajalistan läpi useita kertoja, ja lähettänyt viestejä niille kasvattajille, joita sähköpostituttavani oli vinkkaillut. Ymmärsin, että voisin joutua odottamaan pentuaa pitkään. Vaihtoehtoja oli, jopa pieniä lupauksia. En onneksi tarttunut niihin, vaan jatkoin etsimistä.

Kunnes tammi-helmikuun vaihteessa eksyin ensimmäisen kerran Seon-kennelin sivuille – voin sanoa, että SE nettisurffailu ON ollut yksi parhaimmista asioista elämässäni.

Ilo muutti toukokuussa 2012 kanssani ensin Helsinkiin, sitten Turkuun ja seuraavana keväänä Jyväskylään. Sen jälkeen olemme asuneet Turussa.

Kennelin sivuilla kerrottiin, että bläkkärishiba oli keinosiemennetty toisella bläkkärillä. Pentueesta oli odotettavissa vain mustia pentuja. Koiran väri arvelutti, mutta päätin joustaa. Jos saisin pennun, värillä ei todellakaan olisi väriä. Olisi koira punainen tai musta rakastaisin sitä aivan yhtä paljon. Otin yhteyttä Ilon kasvattajaan, Päiviin, ja sain kuulla, että pentuja oli luvassa mahdollisesti vain yksi. Tapasimme jo seuraavalla viikolla yhteydenotostani. Jännitin valtavasti suostuisiko Päivi ikinä miehensä kanssa myymään minulle pentua.

Kuinka ollakkaan 11. maaliskuuta 2012 maailmaan syntyi Dudiksi kutsuttu pienokainen, joka painoi 272 grammaa. Piehtaroituani sen sunnuntain sohvalla juoden jännitykseeni viiniä ja tarkkaillen sähköpostiani menin lopulta nukkumaan. Seuraava viikko alkoi mukavissa merkeissä: Päivi otti minuun yhteyttä ja kertoi pienokaisen syntyneen.

Kävimme tapaamassa Iloa ensimmäisen kerran Hämeenlinnassa, kun se oli neliviikkoinen.

Niin minusta tuli shibaomistaja.

Ensimmäinen

Olen aina halunnut aloittaa blogin ja joitakin virityksiä on vuosien varrella ollutkin. Ajanpuute on ollut ehkä suurin syy sille, miksi blogin pitäminen on jäänyt pakollisten koulutehtävien jälkeen.

Nyt, kun meidän taloon on tulossa toinen koira, ja omat opinnot on suoritettu, päätin ryhdistäytyä. Jos nyt edes kerran kuussa ehtisin tänne päivitellä koirien kuulumisia ja kertoilla vaiheistamme. Ehkä tuossa alussa jopa enemmän.

Monet kerrat mietin, että alkaisin pitää Ilon elämästä blogia, muttei koskaan ollut sopiva hetki – varsinkaan blogin ulkoasun miettimiseen.

Aika ensimmäiselle postaukselle on siinä mielessä otollinen, että Ilo ja Gin tapasivat viime sunnuntaina ensimmäisen kerran ja ensi viikon torstaina Gin saapuu jo kotiin sekoittamaan meidän arkea.

Iloa ei vois vähempää kiinnostaa rääpäleen lähentymisyritykset. (c) Sini Suutari

Halusin, että koirat tapaavat toisensa ainakin kerran ennen kuin aloittavat yhteisen taipaleensa, sillä tilanne on uusi niin Ginille kuin meidän pienelle Ilolle. Teen varmaankin viikonlopun aikana postauksen, jossa esittelen Ilon paremmin, ja kerron sen taustoista sekä sen elämän ensimmäisistä vuosista.

Kuvasta voi päätellä, mitä Ilo ajatteli Ginistä. No ei vaiskaan. Suoraan sanottuna Iloa ei voinut vähempää kiinnostaa kuusiviikkoisen tutustumisyritykset. Ilo piti pennuista ollessaan itse pentu, mutta varsinainen hapannaama siitä on tullut sen jälkeen, kun se muka kasvoi aikuiseksi. Todellisuudessa se ei kyllä vieläkään ole aikuinen.

Gin sen sijaan osoitti sosiaalisuutensa, sillä se yritti kaikin voimin tehdä tuttavuutta Ilon kanssa. Luulenpa, että aluksi Ilosta tulee Ginin idoli, jota se apinoi minkä ehtii. Kirjoittelen mietteitäni Ginistä myös omaan postaukseen jossakin vaiheessa.

Enää kuusi yötä – alkaa jo jännittää. 

Ilo, Gin ja Ginin äiti sekä Ilon puolisisko Aata. Koirista valokuvien ottaminen on kovin vakavaa puuhaa. (c) Sini Suutari