Sattumalta shiba

Kuten jo aiemmin lupasin, seuraava postaus kertoa pienen osan Ilon tarinasta eli syyn siihen, miksi perheessämme on ollut pian kolmen vuoden ajan shiba ja ensi viikosta alkaen kaksi.

Uudenvuodenaattona 2011 löin koirani rodun lukkoon. Se ei tosiaan ole mikään tavallisin tarina, ja moni voi kyseenalaistaa ratkaisuni. Itse tiedän nyt, että shiba oli minulle täysin oikea rotuvalinta. Vaikka voinkin myöntää tehneeni alun perin valinnan vääränlaisista syistä. Poikaystäväni äiti ja sisko eivät pitäneet ideasta, että ottaisimme koiran. Eri rotuja läpikäydessämme he väittivät kaikkien rotujen olevan epäsopivia meille. Milloin ne olivat liian energisiä, milloin niiden metsästysvietti ja itsenäisyys olivat huonoja ominaisuuksia.

Siispä aloimme katsella rotuja, joista nämä kaksi koira-asiantuntijaa eivät tienneet mitään. Olimme katsoneet edeltävänä vuonna Hopeanuoli-televisiosarjan. Akita oli mielestäni aivan liian iso koira painonsa ja korkeutensa puolesta, mutta sitten oli miniatyyrimallinen ja samanhenkinen rotu. Silloin kuulin shibasta ensimmäisen kerran.

Se uusivuosi meni tutustuessa rotuun ja seuraavana päivänä päätös oli lopullinen. Rodun itsenäisyys, hiljainen ulosanti, itsenäisyydestä syntyvät haasteet sekä ulkomuoto vakuuttivat minut.

Joku, joka ei tunne minua saattaa pyöritellä päätään. Ajatella, että miten tuollekin joku on koiran antanut. Eihän se ole oikeasti ottanut selvää shibasta. Ratkaisunkin tyyppi teki vain koirakirjojen ja verkkoforumien perusteella, ei edes tavannut yhtään yksilöä luonnossa. Niin tein. Sen myönnän. Enkä suosittele tällaista ratkaisua ensikertalaisille tai oikeastaan kenellekään.

Koen kuitenkin, että olisin vielä voinut vaihtaa rotua, jos se ei olisikaan tuntunut sopivalta. Jostain oli silti lähdettävä liikkeelle. Otin yhteyttä erääseen varsinaissuomalaiseen aloittelevaan shibakasvattajaan, jolla oli kotona ensimmäinen oma pentue – niin ja vapaana oli muuten tuossa vaiheessa vielä muutamia pentuja. Pääsin tutustumaan pentuihin sekä ensimmäiseen aikuiseen shibaan. Koko poppoo oli valtavan suloinen. Tässä kohtaa tein ensimmäisen oikean ratkaisun: en ottanut ensimmäistä vastaan tullutta pentua, vaikka olisin ehkä voinutkin.

Halusin tutustua rotuun, punnita vaihtoehtoja ja ottaa pennun, jonka taustoihin olin tutustunut tarkasti. Halusin koiran, jonka kanssa harrastaa ja touhuta.Vielä tulloin vanhempieni luona eleli mukavia vanhuudenpäiviään melkein 13-vuotias Largo. Se oli aina ollut arka ja pidättyväinen, ja eniten se elämässään nautti kotikoiran roolistaan. Muuhun siitä ei ollut.

Olin säästänyt lapsuudessani jokaisen kymmenpennisen koiraa varten, ja 11-vuotiaana vanhempieni sponssauksen ansiosta pystyin ostamaan ensimmäisen oman koirani, corgin.

Largo lopetettiin 27.2.2012, vain pari viikkoa ennen Ilon syntymää. Olin toivnut Largon ja Ilon tapaavan, mutta niin ei koskaan tapahtunut.

Hyppy paimenkoirarodusta itsenäiseen seurakoiraan jännitti. Kun äitini kuuli rotuvalinnastani, hän ei estellyt, mutta kysyi: "selviätkö, jos koira ei ole koskaan kiinnostunut sinusta?"

Corgin jälkeen asia kuulosti pelottavalta, mutta sanoin haluavani itsenäisemmän rodun omiinsa liimautuvan paimenkoiran jälkeen.

Tuo ensimmäinen yhteydenottoni yllä mainitsemaani kasvattajaan oli kullanarvoinen. Hän antoi vinkkejä, neuvoi hyviä kasvattajia, kertoi todella rehellisesti ja avoimesti shibamaailman ongelmista ja kasvattajien periaatteista.

Kerroin tälle ensimmäiselle kasvattajalle, että haluaisiin terveen, harrastuskoiran – niin ja punaisen shiban. Ehdottomasti punaisen. Voisin ottaa koiran kesällä, sillä silloin en tiennyt monien odottavan pentuaan jopa vuosia.

Otin yhteyttä useisiin kasvattajiin, mutta nopeasti huomasin, ettei kaikki menekään vain oman pillini mukaan. Shiboja syntyi vähän ja vain harvoilla kasvattajilla ei ollut suurta jonoa odottamassa pentua.

Olin käynyt Shiba ry:n kasvattajalistan läpi useita kertoja, ja lähettänyt viestejä niille kasvattajille, joita sähköpostituttavani oli vinkkaillut. Ymmärsin, että voisin joutua odottamaan pentuaa pitkään. Vaihtoehtoja oli, jopa pieniä lupauksia. En onneksi tarttunut niihin, vaan jatkoin etsimistä.

Kunnes tammi-helmikuun vaihteessa eksyin ensimmäisen kerran Seon-kennelin sivuille – voin sanoa, että SE nettisurffailu ON ollut yksi parhaimmista asioista elämässäni.

Ilo muutti toukokuussa 2012 kanssani ensin Helsinkiin, sitten Turkuun ja seuraavana keväänä Jyväskylään. Sen jälkeen olemme asuneet Turussa.

Kennelin sivuilla kerrottiin, että bläkkärishiba oli keinosiemennetty toisella bläkkärillä. Pentueesta oli odotettavissa vain mustia pentuja. Koiran väri arvelutti, mutta päätin joustaa. Jos saisin pennun, värillä ei todellakaan olisi väriä. Olisi koira punainen tai musta rakastaisin sitä aivan yhtä paljon. Otin yhteyttä Ilon kasvattajaan, Päiviin, ja sain kuulla, että pentuja oli luvassa mahdollisesti vain yksi. Tapasimme jo seuraavalla viikolla yhteydenotostani. Jännitin valtavasti suostuisiko Päivi ikinä miehensä kanssa myymään minulle pentua.

Kuinka ollakkaan 11. maaliskuuta 2012 maailmaan syntyi Dudiksi kutsuttu pienokainen, joka painoi 272 grammaa. Piehtaroituani sen sunnuntain sohvalla juoden jännitykseeni viiniä ja tarkkaillen sähköpostiani menin lopulta nukkumaan. Seuraava viikko alkoi mukavissa merkeissä: Päivi otti minuun yhteyttä ja kertoi pienokaisen syntyneen.

Kävimme tapaamassa Iloa ensimmäisen kerran Hämeenlinnassa, kun se oli neliviikkoinen.

Niin minusta tuli shibaomistaja.