Elämäni rakkaus 11,9 kiloa

11,9 kiloa. Punnitsin Ilon aamulla. Nyt, lähes kolmen vanhana voin sanoa sen olevan kehityksessä täysin valmis. Sirorakenteiseksihan se jää, mutta nyt paino on jo kunnioitettavissa lukemissa. Tämä iloni tuosta Ilon painosta kuvaa hyvin sitä, mitä olen jännittänyt ehkä eniten vuosien varrella. Että kasvaako se koskaan aikuiseksi.

Mutta mennäänpä nyt ajassa taaksepäin. Ilo tosiaan on syntynyt 11.3.2012. Se oli pentueensa ainokainen. Ilon molemmat vanhemmat ovat black&tan-värisiä. Sekä emä D'ami By Wolves Mountain että isä We-Sedso On Black Fire ovat menestyneet näyttelykehissä erinomaisesti. Sellaista siis saattoi odottaa myös Ilolta.

Ilo luovutuspäivänä. Mikä hurmuri <3

Ilo muutti meille muutamaa päivää vapun jälkeen. Kotimatka Hämeenlinnasta Helsinkiin sujui erinomaisesti. Koira nukkui koko matkan tyytyväisenä jaloissani. Ei siis tarvinnut pissataukoja eikä koira vinkunut kertaakaan. Ensimmäinen haaste selvisi kuitenkin jo ensimmäisenä iltana: Ilo karjui täyttäkurkkua hihnassa. Se huuto oli järkyttävä, ja jopa naapuri avasi oven saadakseen nähdä, mikä pystyisi synnyttämään vastaavan äänen. Muutamassa viikossa kiljuminen loppui, mutta saimme tehdä sen kanssa töitä. Ilo ei olisi mitenkään halunnut luopua vapaudestaan.

Muuten Ilo oli valtavan helppo pentu, sillä se ei kaivannut emää, ei hätkähtänyt uusista tilanteista, ei järsinyt juurikaan huonekaluja ja oppi olemaan yksin kotona nopeasti. Lisäksi se oli valtavan oppivainen yksilö, joka ei tuntunut väsyvän koskaan. Sen luonteesta kertoi paljon se, että sen lempilenkkipaikka kulki Helsingin Kustaa Vaasan tien reunassa rekkojen, bussien ja henkilöautojen viilettäessä ohi.

Ilo on aina näyttänyt mielipiteensä. Käpy aiheutti kiukkua nuorempana.

Kun Ilo oli ollut kanssani Helsingissä kolme viikkoa, muutimme Turkuun. Siellä kävimme pentukoulun ja arkitottelevaisuuskurssin Tuijan Koirakoulussa. Ilo osoittautui ahenutensa vuoksi ryhmiensä priimukseksi, joten siirryimme heti kurssien jälkeen rally-tokoon. Ilo oli silloin vain kuuden kuukauden ikäinen.

Kuuden kuukauden iässä Ilo aloitti myös match show -harrastuksen. Jo ensimmäisestä mätsäristä lähtien oli selvää, että se rakasti esiintymistä. Nakista se teki mitä vaan, ja joskus jopa ilman nakkia. Mätsärisijoitukset riittivät BIS-kehään useita kertoja. Erityisesti sen taito keskittyä seisomaan niin, että se sulki muun maailman ulkopuolelle vakuutti tuomarit kilpailusta toiseen. Ensimmäisessä oikeassa koiranäyttelyssään Ilo kävi Turussa lokakuuss 2012. Tällöin se oli VSP-pentu ja sai KP:n.

Ilo ensimmäisissä näyttelytreeneissään. Meni kuin vanhatekijä.

Vajaan vuoden iässä maailman helpoin, sosiaalinen, ihana, kaikkea rakastava ja energinen Ilo muuttui. Sen murkkuikä teki minut hulluksi. Välillä tuntui, että vihasin sitä ja sen vaikeutta. Se haastoi jatkuvasti. Oli näytettävä kaapin paikka viikosta toiseen ja pidettävä kovaa kuria. Asuimme tällöin Ilon kanssa kahdestaan Jyväskylässä ja Ilo murkkuili syömällä alivuokraamani asunnon huonekaluja sekä kiljumalla naapurit järkytyksen partaalle. Olin epätoivoinen, mutta niin vaan tilanne alkoi rauhoittua. Olen jälkeenpäin sanonut, että paras asia vaikean murkkuiän aikana oli se, että kävimme tuolloin agilityn alkeiskurssin. Se paransi kontaktiamme valtavasti, ja Ilo oppi luottamaan minuun aivan uudella tavalla. Agilitystä kerron myöhemmin lisää, joten palataanpa takaisin aiheeseen.

Murkkuiästä muistuttaa enää Ilon tapa haastaa esimerkiksi hoitajansa. Se haluaisi määrätä ja käskyttää. Koirillehan se ei tuota tee koskaan, vaan tulee harvinaista kyllä toimeen lähes uroksen kuin uroksen kanssa. Se muuten on jopa osin harvinaista shibaksi. Ilolta puuttuu halu johtaa laumaa ja kyky dominoida toisia koiria – ei se halua edes tehdä sitä.

Lisäksi murkkuiässä uudelleenopittu kiljuminen kuuluu edelleen sen jokaviikkoisiin tapoihin. Se saattaa kiljua toisinaan ovikellolle, pillit päällä ohi kiitävälle ambulanssille sekä liikennevalojen hälytysäänelle.

Ilo rakastaa repiä ja raadella kaikki lelunsa. Ikea-hiiret säästävät omistajan suuremmalta siivoukselta.

Ilo kehittyi hitaasti, ja oli vielä junnuiässä aivan rääpäle. Se kehittyi harppauksittain, mikä tarkoitti, että sen paino saattoi muutamassa kuukaudessa nousta ja rakenne muuttua aikuisemmaksi. Vasta puolitoista vuotiaana se alkoi todella pärjätä näyttelyissä. Keväällä se yllätti sekä kasvattajan että minut ja oli Kemiönsaaren ryhmänäyttelyssä BIS-2. Seuraavassa näyttelyssään Mäntsälässä Ilo valioitui vain kahden vuoden ja neljän kuukauden ikäisenä. Harva olisi siihen uskonut vaikkapa vuotta aiemmin.

Ilo Mäntsälässä 17.7.2014, heti valioitumisensa jälkeen. (c) Katja Pesonen

Ilo saavutti toisen SERTinsä Kemiönsaaressa 24.5.2014. Samassa näyttelyssä se oli myös RYP-1 ja BIS-2. Huikea päivä. (c) Teea Jokihaara

Ilo hurmaa tasaisesti myös mätsärikehissä. Kuva toisesta mätsäristä, jossa Ilo on ollut BIS-1. (c) Katja Pesonen

Ilo on edelleen valtavan energinen ja aina iloinen. Moni onkin sanonut, että parempaa nimeä sille ei olisi voinut antaa. Itse olen täysin samaa mieltä. Ilo on elämäni suurin rakkaus. Se on iloinen, sosiaalinen, avoin, ystävällinen, aina valmis kokeilemaan uusia asioita, nopea oppimaan, ahne ja äärimmäisen kiltti. Lisäksi se osaa lukea tilanteita sekä hurmata ihmisiä. Olen monesti sanonut, että se on kaikkea sitä, mitä itsekin haluaisin olla. Toki meissä kaikissa on heikkouksia – niin Ilossakin – sen huonoin ominaisuus on kamala ääni, jota se osaa tosiaan käyttää. Lisäksi Ilon itseluottamus on joissain asioissa ropissut, toisinaan se stressaa ja jännittää, vaikka monesti onkin valtavan rohkea.

Parempaa koiraa en voisi kuvitellakaan. Olen maailman onnellisin, että Ilo muutti luokseni melkein kolme vuotta sitten.