Kauhua ja katastrofeja

Taas on useampi viikko vierähtänyt, kun aikaa ei muka meinaa löytyä kirjoitteluun. Eikä oikein mihinkään muuhunkaan. Olen jatkuvasti hirmuisen väsynyt ja se saattaa johtua siitä, ettei juurikaan ole ollut aamuja, kun herätyskello ei olisi soinut. Tai sitten se, etten ole muka ehtinyt käydä salilla tarpeeksi tai sitten olen syönyt aivan liian epäsäännöllisesti ja epäterveellisesti. Toisaalta myös työasiat ahdistavat.

Gin on oppinut vahtaamaan Iloa, kun se syö luuta. Ei vain röyhkeästi aina yritä saada herkkua itselleen.

Kaikesta väsymyksestä huolimatta olemme ehtineet touhuta koirien kanssa paljon: Ilon kanssa olemme käyneet treenaamassa agilitya ja yhdessä koiranäyttelyssä. Gintsun kanssa taas aloitimme koirakoulun. Lisäksi olemme tehneet myös luoksetuloharjoituksia kaupungin sallimissa oloissa joka päivä.

Mennään siis järjestyksessä. Gin aloitti koirakoulun parisen viikkoa sitten. Ryhmä kokoontuu maanantaiaamuisin ja siinä on vain kolme muuta koiraa. Ginin kontakti ja käskyjen oppimisnopeus on yllättänyt minut aivan täysin. Tiesin kyllä, että pennulla on valtava kyky ymmärtää sanoja, mutta että näinkin nopeasti ja niin paljon. Rally-tokosta puhuimme ohjaajan kanssa ja maaliskuussa Gin rupeaa treenaamaan. Katsotaan josko loppuvuodesta jo kisakentille. Olemme pystyneet jo lenkilläkin tekemään esimerkiksi "lähellä"-harjoitusta ilman hihnaa. Vaikka aikanaan treenasin Ilon kanssa muka paljon. Nyt kyllä tuntuu, että olisi pitänyt treenata Ilon kanssa pentuna vieläkin enemmän esimerkiksi juuri lähelläoloa ja luoksetuloa. Tiedostan kyllä, että joka viikko Giniä kiinnostaa entistä vähemmän mun ajatukset ulkona. Mutta selkeästi paremmin se tottelee tuota tänne-käskyä kuin Ilo samanikäisenä. Ilon kohdalla jännitin valtavasti koiran vapaana pitämistä kaupunkialueella. Varmaankin kolme vuotta sitten vaikutti myös se, että Turku oli silloin vielä niin vieras paikka, enkä osannut viedä Iloa paikkoihin, joissa luoksetuloa olisi voinut harjoitella turvallisesti.

Gin painoi punnituksessa aiemmin viikolla jo 6,1 kiloa. Se on pitänyt siis ihan mukavaa kasvuvauhtia.

Iloa siis voi pitää vapaana, se ei mene kauas, mutta tekee päätökset itse eikä mun käskyistä – ainakaan ensimmäisinä minuutteina. Ei se yleensä lähde kovinkaan kauas, mutta en silti ikinä päästä sitä kaupungissa vapaaksi. Meillähän on voinut pitää kesäisin ulko-oven auki, koska Ilo ei yritä siitä ulos ilman lupia. Lisäksi agilityssä voidaan reenailla aidattomalla kentällä autotien varrella eli varsinaisesti vapaus ei sitä kiehdo, mutta en halua silti sen juoksentelevan pää kolmantena jalkana pitkin Turkua, jos se sille päälle sattuisi.

Olen nyt pohtinut, että voisikohan Ilon luoksetuloa vahvistaa vielä näin kolmevuotiaana, osaako joku sanoa? Varsinkin ensimmäiset minuutit ovat metsissä aika kaoottisia.

Nyt väsyneellä sankarilla on sitten KISAKIRJA! Kääk! Mut aika paljon Ilo on ehtinyt viikossa saavuttamaan.

Viime lauantaina olimme ensimmäistä kertaa kehässä syyskuun jälkeen. Tavoitteena Turun KV-näyttelystä oli Ilon ensimmäinen CACIB. Jotenkin hassua, että ennen Ilon kohdalla piti tavoitella ERI:ä, ja SA oli jo itsessään voitto. En tietenkään vieläkään mene kehään ajatuksella, että aina tulisi hyviä sijoituksia. Ilo on kuitenkin kehittynyt niin hienosti, että se alkaa olla pian valmis pakkaus omine puutteineen. Ajattelin, että jos viime keväänä alkanut linja jatkuu Ilolla on hyvät saumat CACIBiin. Ja niinhän siinä sitten kävi, sillä Ilo oli PU3 ja saavutti onnenkantamoisen kautta tavoitteemme. Uskon, että kilpailu Ilon kohdalla olisi voinut mennä paremminkin, sillä epäonnemme Turussa jatkui jälleen. Eräs puolituttu shibanomistaja oli saapunut junnunarttunsa kanssa näyttelyyn. Hän ei kuitenkaan maininnut, että koiralla oli juoksut. Pienen hetken narttua haisteltuaan Ilo meni aivan poistolaltaan. Siihen ei saanut enää mitään kontakita. Se vapisi, vikisi, ulisi ja muuttui poissaolevaksi. Siirryin kehän toiseen reunaan, mutta mikään ei auttanut. Ilo oli aivan sekaisin. Kehässä sitä ei kiinnostanut mikään, nakkeja se söi luultavasti vain tavan vuoksi. Minuun tai tuomariin se ei ottanut kontaktia. Seisominen ja juokseminen olivat aika kaoottisia ja korvat olivat päässä miten sattuivat. Ilo ei siis antanut itsestään kehässä yhtään mitään. Tuomari selkeästi antoi Ilolle paljon anteeksi. Siksi jäi harmittamaan, mihin bläkkärin taidot olisivatkaan riittäneet, jos tuomari olisi nähnyt tyypillisen näyttely-Ilon.

Sitten vielä yksi asia, vaikkei tosiaan vähäisin.

Tänään se sitten alkoi, Tsaun Kilpailemaan-kurssi. Ensimmäisellä kerralla emme vielä päässeet kentälle, vaan keskityimme kisaamiseen liittyviin käytäntöihin, kuten sääntöihin. Luento sai aikaan kamalan pakokauhun. Ei meistä ole mihinkään, ei Ilo mene kaikkia esteitä kuitenkaan, ei tule mitään. Yhyy.

Ensi viikolla Kilpailemaan-kurssilla lähdetään kisanomaisesti tekemään kolmosluokan ratoja. Viime viikot ovat olleet tahmeita treeneissä. Oma keskittyminen on ollut heikkoa ja lisäksi Ilo on kieltänyt esteitä enemmän kuin koskaan. Tänään ennen kurssin alkua tekemäni harjoitukset menivät aluksi mielettömän hyvin. Ilo meni hurjalla tohinalla keinua ja puomia, kunnes sitten shibaherra keskittyi kerrankin minuun niin vahvasti, että se putosi keinulta. Keinu ei sujunut enää yhtä hyvin ja puomi oli Ilosta sen jälkeen aivan kauhistuttava. Jatkoimme kuitenkin keinu- ja puomiharjoituksia. Lopputulos oli ihan okei, mutta kyllä harmitti. Toivotaan, että ensi viikolla saan keinun ja puomin takaisin entiselle tasolleen. Viimeistään perjantaina Ilon pitäisi sitten pystyä tekemään jotain kisaratoja. KÄÄK!

Mitä tapahtuikaan, kun pentu muutti perheeseen?

Gin on asustellut  meillä jo yli kuukauden. Rutiinit ovat siis asettuneet aloilleen: Aamulla on ensimmäiseksi lähdettävä ulkoilemaan koirien kanssa. Sitten on vuorossa aamupala koko konkkaronkalle, koirien hepuloinnit, päiväunet, päivälenkki ja viimeiseksi pojat jäävät kahdestaan kotiin. Yöllä tulen takaisin ja ensimmäiseksi vien Ginin pissalle. Sen jälkeen syön itse iltapalan, katson hetken Netflixiä ja sitten lähdetään iltalenkille. Toisinaan ennen lenkkiä saatan treenauttaa koirilla temppuja. Viimeiseksi ennen nukkumaan käymistä pojat syövät ja riehuvat vielä hetken.

Olipas kiinnostavaa, taisitte kaikki nukahtaa. Mutta tuollaisia suurin osa päivistämme on.

Voin itse sanoa, että suurimmin arjessamme on muuttunut Ilo. Pentu ei enää vie kauheasti ylimääräistä aikaa, tai sitten voi olla, että olen tottunut jo siihen. Ilo sen sijaan on muuttanut tapojaan, rutiineitaan ja käyttäytymistään.

Ilo on aina ollut luonteeltaan alistuvainen, mikä selittänee myös sen kieltteyttä. Nyt se on kuitenkin selkeästi joutunut ottamaan jonkinlaista johtajan roolia. Loppujen lopuksi se määrää, vaikka onkin monessa mielessä todella pehmo.

Ehkä suurin muutos Ilon luonteessa on tapahtunut siinä, että se on ruvennut jossain määrin murisemaan uroksille niitä tavatessaan. Ensimmäisellä kerralla kyse oli selkeästi siitä, että se halusi ojentaa toista urosta, joka kohteli Giniä Ilon mielestä liian rajusti. Sen jälkeen Ilo on ruvennut vahtimaan yhä enemmän ja murahti jopa koirapuiston portin takaa sinne pyrkivälle urokselle ja koira omistajineen jätti puistoilun välistä. Muutaman kerran Ilo on ärähtänyt myös lenkillä hihnassa. Koska kyseinen ongelma on aiemmin ollut meille täysin vieras, on siihen puututtava kovalla kädellä. Kuitenkin kyse on melkein kolmevuotiaasta uroksesta, joten kyseessä on varmemmin tapa kuin perimä. Uskon sen liittyvän myös Ilon muuttuneeseen rooliin. Kuulin myös Ginin lauhkean isän ryhtyneen käyttäytymään Ilon tavoin, kun Ginin veli Heikki muutti sen kaveriksi.

Käytös on Ilolle siinä milessä hyvinkin omituista, että se on monien urosten kohdalla ollut se koira, jonka rauhoittavien signaalien ansiosta yhteistyö on sujunut.

Eilen murinaörinä meni sitten niin pitkälle, että Ilo sai vasempaan silmäänsä verenpurkauman. Koko valkuainen oli tulipunainen ja kaamean näköinen. Soitto eläinlääkärille kuitenkin paljasti, että ulkonäkö voi pettää. Jo puolentoista päivän silmätippakuurin jälkeen silmä alkaa olla paranemaan päin. Onneksi.

Ilo ei edelleenkään pidä kauheasti Ginin lähestymisyrityksistä, mutta ehdin napata pojista lampaantaljalla kuvan ennen kuin toinen joutui poistumaan.

Mutta mitä siis tapahtui? Tapasimme lenkillä länsigötanmaanpystykorvan, jonka omistaja päästi hyväluonteisen ja kiltin uroksensa vapaaksi. Molemmat olivat haistelleet toisiaan ja Ilo lopettanut alkuun pitämänsä urinan. Iloa ei kuitenkaan voi kaupunkialueella pitää vapaana kuin agilitykentällä (Oma mokani, koska en tarpeeksi keskittynyt sen palkitsemiseen pennusta lähtien. Toki palkitsin sen lähes aina "tänne"-käskyn jälkeen, mutta liian monta kertaa palkka unohtui. Ilo ei lähde kauas, mutta ottaa silti etäisyyttä niin paljon, etten mielelläni päästä sitä vapaaksi lähellä autoteitä. Ginin kohdalla palkkioita sen sijaan on varsinkin ulkona jaettu. Nyt alkaa näkyä ensimmäiset merkit siitä, ettei Gin kiinnostavien juttujen tullessa vastaan aivan joka käskystä tule luokse.). Ginin päästin leikkimään koiran kanssa hankeen, ja Ilo jäi vierelleni hihnaan. Molemmat urokset haistelivat toisiaan useaan otteeseen ja vaihtoivat kuulumisia merkkaillen. Lopulta ne saivat pienen kränän aikaan, joka varmasti kuulosti pahemmalta kuin oli. Tuossa tuoksinassa Ilon toiseen silmään tuli kuitenkin verenpurkaus. Jäimme tapahtumien jälkeen paikalle ja palkkasin Iloa hyvästä käytöksestä. Juuri noiden kokemusten ja tilanteiden seurauksena parasta on jäädä paikalle, eikä ruokkia ongelmaa ainakaan yhtään enempää lähtemällä pois.

Sitten niihin muihin muutoksiin. Ilo on vaihtanut lepäilypaikkojaan: se hakeutuu yhä useammin keittiön nurkkaan työpöydän ja kaapin väliin olohuoneessa tai keittiönpöydän alle. Vanhoilta lepopaikoilta sitä enää harvoin tapaa.


Ennen Ilo ei ole ollut mustasukkainen ruoastaan, herkuistaan, vaan jakanut ne koirakavereidensa kanssa mielellään. Nyttemmin se komentaa Giniä ja on tarkka omaisuudestaan. Eihän Ilo toki aiemmin ole ollut vastaavassa tilanteessa, mutta siinäkin ärhäkkä muutos.

Vaikka teksti käsittelee Iloa, niin pistänpä kuvan Ginistä. Gin tykkää poseerata kameralle paljon enemmän kuin meidän Ilo.

Seuraava huomioni liittyy sitten makuuhuoneeseen. Meillähän eivät koirat nuku sohvilla tai sängyillä – paitsi kylässä, jossa se usein on sallittua. Ilo on toisinaan uhmannut sääntöä, mutta selvästi tehnyt sen salassa. Yleensä emme ole kotona sen tehdessä tätä kolttosta. Nykyisin se on kuitenkin niin röyhkeä, että on saattanut hypätä nukkuessani jalkopäähäni. Omalla tavallaan ihanaa läheisyyttä, jota se ei ehkä osin ole edes halunnut antaa ja toiseksi olen sen itse kieltänyt. Gin harjoittelee nukkumaan yksin öitä, joten Ilo on saanut nukkua viime aikoina paljon meidän makuuhuoneessamme. Aiemminhan se ei juuri koskaan nukkunut, koska se on opetettu nukkumaan yksin.

On vielä jokin huomio, mutten kuitenkaan muista sitä juuri nyt. Ehkä palaan siihen toistamiseen.

Uusi vuosi, vanhat kujeet

No niinhän siinä sitten taas on käynyt, etten todellakaan ole ehtinyt kirjoitella tänne koko alkaneena vuonna. En myöskään ole ottanut koiruuksista juurikaan kuvia (enkä kyllä voi muutenkaan kauheasti sietää sisällä otettuja kuvatuksia, kun aina taustalla on jotain rumaa tai ei sinne kuuluvaa, vaikka kuinka olisikin tarkentanut koiraan.), paitsi kännykällä. Kännykässäni on niin heikkolaatuinen kamera, mikä ärsyttää todella paljon. Olen kyllä miettinyt, että ostaisin uuden kännykän jossakin vaiheessa. Toistaiseksi menen kuitenkin säätölinjalla.

Ilo ei aina ole kameroiden ystävä. Kun se huomasi emännän kaivaneen kameran sen sijaan, että oltaisiin heti lähdetty pihalle, se kääntyi ympäri naama happamana. Gin sen sijaan tietää aina, mitä kameran edessä kuuluisi tehdä.

Mistähän sitten aloittaisi? Uudenvuodenjuhlinta sujui meillä vanhaan, mutta kuitenkin uuteen malliin. Paukut eivät Iloa ole koskaan kiinnostaneet eikä muutosta ollut täksikään vuodenvaihteenjuhlaksi tapahtunut. Gin vaikuttaa olevan samaa maata. Kävimme iltalenkillä hieman ennen viittä uudenvuodenaattona ja tietenkin joku paukutteli jo silloin. Molemmat koirat höristivät korviaan, mutta eivät sen kummemmin reagoineet. Lyhensin kuitenkin lenkkiä, ettei vahinkoja sattuisi. Pahinta olisi, jos joku paukuttelisi aivan koirien lähellä.

Gin ja Ilo saivat leikkiä iltapäivän sinisellä hetkellä. Ilo oli varmuuden vuoksi hihnan päässä. Gin tulee edelleen äärimmäisen hyvin luokse, varsinkin ulkona.

Riehunnan tuoksinassa Ginin päähän tarttui roskia. Lumessa temmeltäminen on Ginistä mukavaa puuhaa, pakkasellakin.

Ilon karvanlähtö on jo loppusuoralla. Parin viikon päästä on näyttely, jossa turkin olisi syytä olla kunnossa.

Itse olin uudenvuodenaattona töissä. Sovin pomon kanssa, että voin mennä töihin, jos koiruudet saavat tulla kanssain työpaikalle. Häkissä ne siellä kiltisti mua odottivat. Mitä nyt Ilo kävi örisemässä meidän toimituksessa olevalle patsaalle ja Gin "pelästytti" verkkopäivystäjän.

Gin sai myös ensimmäisen rokotuksensa reilu viikko sitten. Harmillisesti hauvavauvalle jouduttiin antamaan kaksi piikkiä, ja toisella kertaa vähän pienimies itkusti. En kuitenkaan usko, että traumoja olisi jäänyt.

Agilityhallilla Gin käväisi seuraamassa Ilon treenejä viime viikolla ja uskaltautui jopa muutaman kerran putkeen. Sen ominaisuudet ovat kyllä todella hyvät sekä agilityyn että tottelevaisuuslajeihin. Pentukurssi alkaa Tuijan Koirakoulussa viikon kuluttua, mikä jännittää. Gin on kyllä niin kovin oppivainen, joten eiköhän se kaikesta jännityksestä huolimatta suju hyvin.

Mukavaa alkanutta vuotta vielä kerran meidän koplan puolesta!

Poikien leikeistä ei ääntä ja hampaita puutu.