Kauhua ja katastrofeja

Taas on useampi viikko vierähtänyt, kun aikaa ei muka meinaa löytyä kirjoitteluun. Eikä oikein mihinkään muuhunkaan. Olen jatkuvasti hirmuisen väsynyt ja se saattaa johtua siitä, ettei juurikaan ole ollut aamuja, kun herätyskello ei olisi soinut. Tai sitten se, etten ole muka ehtinyt käydä salilla tarpeeksi tai sitten olen syönyt aivan liian epäsäännöllisesti ja epäterveellisesti. Toisaalta myös työasiat ahdistavat.

Gin on oppinut vahtaamaan Iloa, kun se syö luuta. Ei vain röyhkeästi aina yritä saada herkkua itselleen.

Kaikesta väsymyksestä huolimatta olemme ehtineet touhuta koirien kanssa paljon: Ilon kanssa olemme käyneet treenaamassa agilitya ja yhdessä koiranäyttelyssä. Gintsun kanssa taas aloitimme koirakoulun. Lisäksi olemme tehneet myös luoksetuloharjoituksia kaupungin sallimissa oloissa joka päivä.

Mennään siis järjestyksessä. Gin aloitti koirakoulun parisen viikkoa sitten. Ryhmä kokoontuu maanantaiaamuisin ja siinä on vain kolme muuta koiraa. Ginin kontakti ja käskyjen oppimisnopeus on yllättänyt minut aivan täysin. Tiesin kyllä, että pennulla on valtava kyky ymmärtää sanoja, mutta että näinkin nopeasti ja niin paljon. Rally-tokosta puhuimme ohjaajan kanssa ja maaliskuussa Gin rupeaa treenaamaan. Katsotaan josko loppuvuodesta jo kisakentille. Olemme pystyneet jo lenkilläkin tekemään esimerkiksi "lähellä"-harjoitusta ilman hihnaa. Vaikka aikanaan treenasin Ilon kanssa muka paljon. Nyt kyllä tuntuu, että olisi pitänyt treenata Ilon kanssa pentuna vieläkin enemmän esimerkiksi juuri lähelläoloa ja luoksetuloa. Tiedostan kyllä, että joka viikko Giniä kiinnostaa entistä vähemmän mun ajatukset ulkona. Mutta selkeästi paremmin se tottelee tuota tänne-käskyä kuin Ilo samanikäisenä. Ilon kohdalla jännitin valtavasti koiran vapaana pitämistä kaupunkialueella. Varmaankin kolme vuotta sitten vaikutti myös se, että Turku oli silloin vielä niin vieras paikka, enkä osannut viedä Iloa paikkoihin, joissa luoksetuloa olisi voinut harjoitella turvallisesti.

Gin painoi punnituksessa aiemmin viikolla jo 6,1 kiloa. Se on pitänyt siis ihan mukavaa kasvuvauhtia.

Iloa siis voi pitää vapaana, se ei mene kauas, mutta tekee päätökset itse eikä mun käskyistä – ainakaan ensimmäisinä minuutteina. Ei se yleensä lähde kovinkaan kauas, mutta en silti ikinä päästä sitä kaupungissa vapaaksi. Meillähän on voinut pitää kesäisin ulko-oven auki, koska Ilo ei yritä siitä ulos ilman lupia. Lisäksi agilityssä voidaan reenailla aidattomalla kentällä autotien varrella eli varsinaisesti vapaus ei sitä kiehdo, mutta en halua silti sen juoksentelevan pää kolmantena jalkana pitkin Turkua, jos se sille päälle sattuisi.

Olen nyt pohtinut, että voisikohan Ilon luoksetuloa vahvistaa vielä näin kolmevuotiaana, osaako joku sanoa? Varsinkin ensimmäiset minuutit ovat metsissä aika kaoottisia.

Nyt väsyneellä sankarilla on sitten KISAKIRJA! Kääk! Mut aika paljon Ilo on ehtinyt viikossa saavuttamaan.

Viime lauantaina olimme ensimmäistä kertaa kehässä syyskuun jälkeen. Tavoitteena Turun KV-näyttelystä oli Ilon ensimmäinen CACIB. Jotenkin hassua, että ennen Ilon kohdalla piti tavoitella ERI:ä, ja SA oli jo itsessään voitto. En tietenkään vieläkään mene kehään ajatuksella, että aina tulisi hyviä sijoituksia. Ilo on kuitenkin kehittynyt niin hienosti, että se alkaa olla pian valmis pakkaus omine puutteineen. Ajattelin, että jos viime keväänä alkanut linja jatkuu Ilolla on hyvät saumat CACIBiin. Ja niinhän siinä sitten kävi, sillä Ilo oli PU3 ja saavutti onnenkantamoisen kautta tavoitteemme. Uskon, että kilpailu Ilon kohdalla olisi voinut mennä paremminkin, sillä epäonnemme Turussa jatkui jälleen. Eräs puolituttu shibanomistaja oli saapunut junnunarttunsa kanssa näyttelyyn. Hän ei kuitenkaan maininnut, että koiralla oli juoksut. Pienen hetken narttua haisteltuaan Ilo meni aivan poistolaltaan. Siihen ei saanut enää mitään kontakita. Se vapisi, vikisi, ulisi ja muuttui poissaolevaksi. Siirryin kehän toiseen reunaan, mutta mikään ei auttanut. Ilo oli aivan sekaisin. Kehässä sitä ei kiinnostanut mikään, nakkeja se söi luultavasti vain tavan vuoksi. Minuun tai tuomariin se ei ottanut kontaktia. Seisominen ja juokseminen olivat aika kaoottisia ja korvat olivat päässä miten sattuivat. Ilo ei siis antanut itsestään kehässä yhtään mitään. Tuomari selkeästi antoi Ilolle paljon anteeksi. Siksi jäi harmittamaan, mihin bläkkärin taidot olisivatkaan riittäneet, jos tuomari olisi nähnyt tyypillisen näyttely-Ilon.

Sitten vielä yksi asia, vaikkei tosiaan vähäisin.

Tänään se sitten alkoi, Tsaun Kilpailemaan-kurssi. Ensimmäisellä kerralla emme vielä päässeet kentälle, vaan keskityimme kisaamiseen liittyviin käytäntöihin, kuten sääntöihin. Luento sai aikaan kamalan pakokauhun. Ei meistä ole mihinkään, ei Ilo mene kaikkia esteitä kuitenkaan, ei tule mitään. Yhyy.

Ensi viikolla Kilpailemaan-kurssilla lähdetään kisanomaisesti tekemään kolmosluokan ratoja. Viime viikot ovat olleet tahmeita treeneissä. Oma keskittyminen on ollut heikkoa ja lisäksi Ilo on kieltänyt esteitä enemmän kuin koskaan. Tänään ennen kurssin alkua tekemäni harjoitukset menivät aluksi mielettömän hyvin. Ilo meni hurjalla tohinalla keinua ja puomia, kunnes sitten shibaherra keskittyi kerrankin minuun niin vahvasti, että se putosi keinulta. Keinu ei sujunut enää yhtä hyvin ja puomi oli Ilosta sen jälkeen aivan kauhistuttava. Jatkoimme kuitenkin keinu- ja puomiharjoituksia. Lopputulos oli ihan okei, mutta kyllä harmitti. Toivotaan, että ensi viikolla saan keinun ja puomin takaisin entiselle tasolleen. Viimeistään perjantaina Ilon pitäisi sitten pystyä tekemään jotain kisaratoja. KÄÄK!