Surkeaakin surkeampi vuosipäivä

Ilo halusi kantaa Ginin lääkkeet kotiin, kun pientä vaivasi ripuli. Mitenköhän Gin piristää enoaan?

Viimeiset päivät ovat olleet aika onnettomia. Useampana on tuntunut, että ehkä olisi ollut parempi olla heräämättä. Niinhän se monesti menee, että vastoinkäymiset kasaantuvat. Niin nytkin.

Hullunkurisin sattuma tänä viikonloppuna oli ehkä Tsaun agilitykilpailut, joihin lähdin keräämään lisää talkoopisteitä oikeastaan sillä ajatuksella, että olisin vahvemmilla syksyn tavoitteellisten ryhmäpaikkahaussa. Lauantaina heräsin harvinaiseen ääneen: Gin raapi makuuhuoneen ovea. Olin hetkessä hereillä ja tajusin, että olin nukkunut yli kaksi tuntia pommiin kisoista. Kello ei ollut herättänyt, enkä edes muistanut kellon soineen.

Siispä ilmoittauduin sunnuntaiksi kisoihin talkoohommiin. Ollessani koirien kanssa aamulenkillä sain puhelin kisapaikalta. Minun olisi kuulemma pitänyt olla siellä jo 25 minuuttia aiemmin. Loppujen lopuksi myöhästyin 45 minuuttia. Huokasin. Ajattelin, että kyllä ne vastoinkäymiset siihen loppuisivat.

Eivätpä loppuneet.

Aamulla olin kaikessa hötäkässä silitellyt Iloa ja muistellut meidän yhteisen elon mahtavinta päivää. Päivää, joka pyyhki kerralla mielestä kaikki haukut, joita oma, suloinen ja maailman paras shibani oli saanut sirosta ulkokuorestaan. Tänään tuli siis vuosi Kemiönsaaren ryhmiksestä, jolloin Ilo oli BIS-2. Ehdin olla kotona vain muutaman minuutin saavuttuani surullisen kuuluisalta talkooreissulta, kun kurjuus alkoi.

Ilo söi luuta ja Gin meni touhottamaan enon tontille. Ilo ojensi poikaa hieman ja menin lopulta siihen opettamaan, miten molemmat voisivat syödä samaa luuta vieläkin sopuisammin. Yhtäkkiä Ilo rääkäisi ja ajattelin, että ehkä pieni pala luuta meni väärään kurkkuun, kunnes koskin sen leukaan. Avasin suun ja huomasin vasemman poskihampaan olevan palasina. Tavallisesta luusta. Eläinkaupasta ostetusta luusta. Mitä ihmettä oli voinut tapahtua ja soitin Ilon kasvattajalle Päiville. Ja sen jälkeen Pet-Vetiin. Ja Tuhatjalkaan. Ja Vettoriin. Ja ajoin helluntain vuoksi keskustan apteekkiin hakemaan särkylääkettä – varmuuden vuoksi, koska Turussahan mikään apteekki ei päivystä ympäri vuorokauden enkä siis olisi työvuoroni jälkeen voinut enää asiaa hoitaa. Lopuksi kiiruhdin vielä ennen työvuoron alkua huoltoasemalle hakemaan Ilolle syötäväksi pehmeämpää ruokaa.

Tarkistin moneen kertaan, että näenhän nyt oikein. Mutta niin se hammas vain on haljennut. Enkä oikein tajua, että miksi. Tiistaina pääsemme Vettoriin hammaslääkärille, joten sen jälkeen olen viisaampi. Onneksi Ilon kasvattaja on niin loistava, että vastaa aina puhelimeen, kun on huolia ja jeesii. Saipa minutkin rauhoittumaan, kun olin todella rauhaton tuon hampaan takia. Kiitos siis Ilon ja minun puolestani Päiville siitä, että hän aina jaksaa vastata kysymyksiin. Ja mikä tärkeintä: hänelle saa todellakin soittaa missä tilanteessa tahansa.