Agitreeniä

Maksoin äsken Tsaun jäsen- ja treenimaksut ensi vuodeksi. Huh, tuntui paljolta, vaikka sitten suhteutinkin muihin treenimaksuihin. Agility maksaa meille 24 euroa ja rapiat päälle kuukaudessa sisältäen lisenssin ja harjoittelun. Esimerkkinä, Turussa yksi kunnollinen rally-tokotreeni saattaa kustantaa helposti melkein parikymppiä.

Ilo ja rotutoveri Dazu ovat osin tuttu näky Turun agilityn epävirallisissa kilpailuissa. Kuva viime keväältä, kun Ilo sijoittui starttiluokassa toiseksi. Muistaakseni Dazukin saavutti loistavat sijoitukset illan kilpailuissa.

Minun tapauksessani kinkut jää pitkälti muiden syötäväksi – kuten koirien – mutta suklaat pitää kyllä saada sulatettua pian. Siksi menojalka vipattaa jo agitreeneihin. Harmillisesti ohjatut treenit alkavat vasta ensi vuonna, mutta Ilon kanssa hurautetaan Tsau-hallille uutta tekonurmea ihmettelemään viimeistään maanantaina. Ei koskaan aiemmin olla treenattu agilityä tekonurmella, joten se tuo varmaan oman haasteensa touhuun. Gin saa jäädä vielä kotiin tai jos pakkanen on siedettävissä lukemissa voin ottaa sen autoon nukkumaan ja käydä hallia nuuskuttamassa treenin jälkeen.

En ostanu sitten vielä A-lisenssiä. C-lisenssin voi ainakin Agilityliiton sivujen mukaan vaihtaa kesken vuoden korkeampaan lisenssiin, jos kisaura alkaa tuntua oikealta vaihtoehdolta.

Agilityä on ollut todella ihana harrastaa, vaikka tuntuu jatkuvasti, että olen liian huono ohjaamaan Iloa radalla. Toisen onni ja riemu kuitenkin sulattavat niin vahvasti sydämeni, että itsekin laji tuntuu juuri oikealta meille. Kun vielä tietää Ilon taustan agilityssä, täytyy olla tosi ylpeä siitä, mitä toinen on saanut aikaan radalla.

Tämän postauksen kuvat ovat kännykästä, kun järkkäri ei ikinä ole mukana treeneissä.

Luvassa siis seuraavaksi tarina siitä, miten meistä tuli agitreenaajia.

Eli aloitimme lajin virallisesti Jyväskylässä parisen vuotta sitten. Ilo oli kurssin alakessa kymmenen kuukautta eli juuri sallitussa iässä. Tykkäsin alkeiskurssista paljon. Se paransi minun ja Ilon keskinäistä kontaktia todella paljon. Vielä, kun kurssi sattui Ilon pahimpaan murkkuikään, niin pehmensi niitäkin tyrskyjä. Ilo oli todella innostunut lajista ja kuului ryhmänsä priimuksiin tuolla kurssilla. Kun alkeiskurssi loppui, me muutimme takaisin Turkuun. Siellä liityin Tsaun riveihin. Jouduin huomaamaan, että Tsaun alkeiskurssilla oli käsitelty myös ohjaustekniikoita, kun Jyväskylässä Taitavilla Tassuilla keskityttiin totuttamaan koira esteille. Ensimmäinen haaste oli siis se, että minun oli itsenäisesti harjoiteltava ohjausta. Huonolla menestyksellä tosin. Okei se oli huono vitsi.

Seuraavassa suorituksemme alkeiskurssin pienistä kisoista:

Vain muutaman treeniviikon jälkeen Ilon ryhmässä ollut australianpaimenkoira hyökkäsi kesken radan Ilon kimppuun. Tästä lyhyestä episodista syntyi suuri ongelma, joka meinasi lopettaa harrastuksemme. Ilo selvisi hyökkäyksestä ilman ulkoisia vammoja. En ollut tämän tapahtuman jälkeen erityisen huolissani, enkä tehnyt tapahtuneesta suurta numeroa. Olin oppinut, että paras oli, jos ei kiinnittänyt liikaa huomioita koirien välisiin konflikteihin. Viikko viikolta aloin pelätä kyseistä kimppuun hyökännyttä koiraa vain enemmän. Se haukkui, hyökkäili aidoista huolimatta ja hyppi radalta pois. Omistajan mukaan syy oli Ilon lelussa, ei koirassa. Poistuin hallista järjestelmällisesti kyseisen koiran suorittaessa ratojaan, mutta tämäkin sai Ilon kokemaan olonsa uhatuksi. Se stressaantui hyökänneen koiran haukkuessa. Lopulta se ei enää pystynyt keskittymään. Se vain vaelteli radalla eikä liikkeiden tekemisestä tullut mitään. Omistaja, joka ei hallinnut koiraansa ja aiheutti minulle ja Ilolle pelkoa, alkoi syytellä Ilon käytöksestä ainoastaan minua. Sanoin hänelle kerran, että epävarmuuteni liittyi ainoastaan siihen, etten voinut luottaa hänen hallitsevan aggressiivista koiraansa. Lopulta tilanne äityi niin pahaksi, että päätin kokeilla vielä harjoitusryhmän vaihtamista: treenit itsenäisesti nimittäin sujuivat edelleen.

Meille sattui hyvä tuuri ja saimme nopeasti uuden harjoitusryhmän, jossa olemme pientä taukoa lukuunottamatta harjoitelleet puolisentoista vuotta epäässäännöllisen säännöllisesti. Alkuperäisestä ryhmästä tosin jäljellä ei ole enää kuin yksi koirakko. Harjoittelu ei sielläkään tuntunut sujuvan. Ilo oli aivan lukossa, ahdistunut ja jännitti. Viikosta toiseen yritin, muta mitään ei tapahtunut. Lopulta päätin, että ehkä tämä harrastus olisi tässä. Sitten eräänä lokakuisena päivänä päätin, että jos vielä yhden kerran. Ja ihme tapahtui: Ilo pystyi keskittymään jälleen harjoitteluun, vauhti alkoi kasvaa ja itse pystyin myös keskittymään omaan harjoiteluuni ja omaan tekniikkaani. Tapaninpäivänä 2013 uskaltauduimme Ilon kanssa ihan kisakentällekin. Vaikka ensimmäinen kilpailu olikin lähinnä koominen, olin valtavan ylpeä tuosta pikkuisesta taistelijasta. Se pystyi juoksemaan! Se ei jännittänyt! Se keskittyi! Ja uudesta tilanteesta syntyneet haistelutkin unohtuivat ekojen esteiden jälkeen.

Noista kilpailuista rohkaistuneena aloimma käydä epävirallisissa kilpailuissa, ja Ilo sijoittuikin upeasti jopa palkinnoille useampaan kertaan. Kunnes tuli epäonnenhuhtikuu, joksi viime huhtikuuta kutsun. Jälleen oli epispäivä ja kilpailu starttiluokassa. Ilo suoriutui radasta erinomaisesti, sai kehut ja sen kasvoilla hehkui onni hyvästä suorituksesta. Hallin ovi oli kuitenkin jätetty auki ja Ilo päätti pinkaista pihamaalle tekemään kunniakierroksen huonoin seurauksin. Pihalla ollut nainen tulkitsi sen leikkiinkutsun aggressiiviseksi ja potkaisi Iloa voimalla kylkeen. Ilo kiljui kovaa ja juoksi kauhuissaan karkuun läheisellä parkkipaikalla olevan auton alle. Tapahtuman jälkeen palasin kisaradalle jo tunnin kuluttua. Yritin olla mahdollisimman välinpiämätön, vaikka sisälläni kuohui. Radalle meni surullinen koira, poissa oli keskittyminen ja iloisuus. Vaikka tuosta tapahtumasta ei Ilolle syntynyt aiemman kaltaista traumaa, se jätti kuitenkin jäljen. Harjoittelu oli vaikeampaa ja treeni-ilon lötyminen haastavampaa. Ensimmäisissä epävirallisissa kisoissaan tapahuman jälkeen Ilo tutisi ennen starttia kuin haavan lehti. Sen radan jälkeen se koki kuitenkin niin suuria onnistumisentunteita, että harjoittelu sujui mainiosti. Marraskuussa Ilo jopa onnistui voittamaan mölliluokan kilpailun, ja virallisesta kisaamisesta ovat vihjanneet jo useat ohjaajat meille viime kesästä lähtien.

Ilolla on vielä tekemistä hyppytekniikan kanssa. Minun pitäisi opetella ohjaamaan sitä paremmin.

Sen aika tulee varmasti vielä, mutta nyt keskitytään kehittämään Ilon tekniikkaa kontakteilla ja hypyissä sekä kepeillä ja tietysti mun ohjaustekniikoita.