Iloa ja onnea mukavissa treeneissä

Oi, oi. Oli ihan loistava päivä agilityhallilla. Mentiin keskellä päivää, eikä muita ollut treenaamassa samaan aikaan. Ilo oli aivan uskomattoman hyvä. Kyllä tuo tauko tekee aina ihmeitä aikaan sen kanssa. Tehtiin estetekniikkaa, lähinnä siis keppejä, keinua ja pussia. Ja niiden lisäksi lyhyttä rataa ja harjoiteltiin kontaktiesteiden loppuun tulevaa pysähdystä.

Ilo ylpeenä uudella tekonurmella. Gin oli jo häkissä.

Ilolla alkoi olla jo toisinaan vauhti kepeillä kuin oikealla agilitykoiralla konsanaan. Olin siitä valtavan ylpeä. Ja keinulle tarjoutui itse menemään ja teki sitäkin jo todella kovalla vauhdilla. Ilolla aina välillä naksahtaa päässä ja sitten ei tunnu esimerkiksi putki sopivan suunnitelmiin. Se ei vain yksinkertaisesti suostu menemään sinne, mikä varmaankin liittyy shibaluonteeseen. Seuraavassa treenissä taas menee. Ilo sai kehiteltyä keinulle myös pienen arkuuden, oikeastaan ilman mitään järkevää syytä. Mutta nopeasti se on taas mennyt namittamalla, leikittämällä ja kehumalla ohi. Jotenkin alkoi huvittaa, kun muistui mieleen viime kesänä ollut luonnetesti. Sen mukaan Ilo ei selviydy tai oikeammin palaudu juuri mistään inhottavista tilanteista. Ei siis millään tavalla ihanteellinen harrastuskoira, näin kuulemma.

Tältä päivältä on vain muutama kuva, joten paluu joulupäivän retkeen on hyvä. Ilo oli onnellinen. Matka oli kuitenkin niin pitkä, että Gin reissasi matkan autolla.

Ilo pääsi juoksemaan metsässä melkein kuuden kilometrin lenkin eli koira taisi kipittää vielä pidemmän matkan.

Agilityn kohdalla Ilo on kyllä osoittanut olevansa täysin toista maata. Vastoinkäymisistä ja jännityksistä on selvitty ja onnellinen koira kirmasi jälleen tänään pitkin Tuulissuolla sijaitsevaa hallia. Tosin luonnetestituomareiden arvion mukaan Ilon palautuminen testistä olisi pitänyt kestää useita päiviä. Koira oli aivan oma itsensä kotimatkan jälkeen hypättyään autosta ulos. Luonnetesti oli hieno kokemus, vaikka Ilon kohdalla moni asia ei mennyt aivan kuten olisin itse arvioinut. Kirjoittelen testistä varmasti myöhemmin lisää, mutta nyt takaisin aiheeseen.

Sitten Giniin. Otin pikkujätkän mukaan hallille. Se sai odotella häkissä, kun tehtiin Ilon kanssa harjoitusta. Pienen oli vaikea tajuta, että häkissä pitää olla rauhallisesti, mutta välillä nuorikko pääsi kirmailemaan kentälle. Se oli valtavan iloinen ja riehui pitkin kenttää. Tehtiin helppoja treenejä ja Gin sai juoksennella käskystä maahan laskettujen rimojen yli. Kyllä tuosta pikkuisesta taitaa tulla aikamoinen agilitykoira, kun ominaisuudet ovat noin hyvät.

Lopuksi vielä pieni video Ginin tän päivän touhuiluista:

Agitreeniä

Maksoin äsken Tsaun jäsen- ja treenimaksut ensi vuodeksi. Huh, tuntui paljolta, vaikka sitten suhteutinkin muihin treenimaksuihin. Agility maksaa meille 24 euroa ja rapiat päälle kuukaudessa sisältäen lisenssin ja harjoittelun. Esimerkkinä, Turussa yksi kunnollinen rally-tokotreeni saattaa kustantaa helposti melkein parikymppiä.

Ilo ja rotutoveri Dazu ovat osin tuttu näky Turun agilityn epävirallisissa kilpailuissa. Kuva viime keväältä, kun Ilo sijoittui starttiluokassa toiseksi. Muistaakseni Dazukin saavutti loistavat sijoitukset illan kilpailuissa.

Minun tapauksessani kinkut jää pitkälti muiden syötäväksi – kuten koirien – mutta suklaat pitää kyllä saada sulatettua pian. Siksi menojalka vipattaa jo agitreeneihin. Harmillisesti ohjatut treenit alkavat vasta ensi vuonna, mutta Ilon kanssa hurautetaan Tsau-hallille uutta tekonurmea ihmettelemään viimeistään maanantaina. Ei koskaan aiemmin olla treenattu agilityä tekonurmella, joten se tuo varmaan oman haasteensa touhuun. Gin saa jäädä vielä kotiin tai jos pakkanen on siedettävissä lukemissa voin ottaa sen autoon nukkumaan ja käydä hallia nuuskuttamassa treenin jälkeen.

En ostanu sitten vielä A-lisenssiä. C-lisenssin voi ainakin Agilityliiton sivujen mukaan vaihtaa kesken vuoden korkeampaan lisenssiin, jos kisaura alkaa tuntua oikealta vaihtoehdolta.

Agilityä on ollut todella ihana harrastaa, vaikka tuntuu jatkuvasti, että olen liian huono ohjaamaan Iloa radalla. Toisen onni ja riemu kuitenkin sulattavat niin vahvasti sydämeni, että itsekin laji tuntuu juuri oikealta meille. Kun vielä tietää Ilon taustan agilityssä, täytyy olla tosi ylpeä siitä, mitä toinen on saanut aikaan radalla.

Tämän postauksen kuvat ovat kännykästä, kun järkkäri ei ikinä ole mukana treeneissä.

Luvassa siis seuraavaksi tarina siitä, miten meistä tuli agitreenaajia.

Eli aloitimme lajin virallisesti Jyväskylässä parisen vuotta sitten. Ilo oli kurssin alakessa kymmenen kuukautta eli juuri sallitussa iässä. Tykkäsin alkeiskurssista paljon. Se paransi minun ja Ilon keskinäistä kontaktia todella paljon. Vielä, kun kurssi sattui Ilon pahimpaan murkkuikään, niin pehmensi niitäkin tyrskyjä. Ilo oli todella innostunut lajista ja kuului ryhmänsä priimuksiin tuolla kurssilla. Kun alkeiskurssi loppui, me muutimme takaisin Turkuun. Siellä liityin Tsaun riveihin. Jouduin huomaamaan, että Tsaun alkeiskurssilla oli käsitelty myös ohjaustekniikoita, kun Jyväskylässä Taitavilla Tassuilla keskityttiin totuttamaan koira esteille. Ensimmäinen haaste oli siis se, että minun oli itsenäisesti harjoiteltava ohjausta. Huonolla menestyksellä tosin. Okei se oli huono vitsi.

Seuraavassa suorituksemme alkeiskurssin pienistä kisoista:

Vain muutaman treeniviikon jälkeen Ilon ryhmässä ollut australianpaimenkoira hyökkäsi kesken radan Ilon kimppuun. Tästä lyhyestä episodista syntyi suuri ongelma, joka meinasi lopettaa harrastuksemme. Ilo selvisi hyökkäyksestä ilman ulkoisia vammoja. En ollut tämän tapahtuman jälkeen erityisen huolissani, enkä tehnyt tapahtuneesta suurta numeroa. Olin oppinut, että paras oli, jos ei kiinnittänyt liikaa huomioita koirien välisiin konflikteihin. Viikko viikolta aloin pelätä kyseistä kimppuun hyökännyttä koiraa vain enemmän. Se haukkui, hyökkäili aidoista huolimatta ja hyppi radalta pois. Omistajan mukaan syy oli Ilon lelussa, ei koirassa. Poistuin hallista järjestelmällisesti kyseisen koiran suorittaessa ratojaan, mutta tämäkin sai Ilon kokemaan olonsa uhatuksi. Se stressaantui hyökänneen koiran haukkuessa. Lopulta se ei enää pystynyt keskittymään. Se vain vaelteli radalla eikä liikkeiden tekemisestä tullut mitään. Omistaja, joka ei hallinnut koiraansa ja aiheutti minulle ja Ilolle pelkoa, alkoi syytellä Ilon käytöksestä ainoastaan minua. Sanoin hänelle kerran, että epävarmuuteni liittyi ainoastaan siihen, etten voinut luottaa hänen hallitsevan aggressiivista koiraansa. Lopulta tilanne äityi niin pahaksi, että päätin kokeilla vielä harjoitusryhmän vaihtamista: treenit itsenäisesti nimittäin sujuivat edelleen.

Meille sattui hyvä tuuri ja saimme nopeasti uuden harjoitusryhmän, jossa olemme pientä taukoa lukuunottamatta harjoitelleet puolisentoista vuotta epäässäännöllisen säännöllisesti. Alkuperäisestä ryhmästä tosin jäljellä ei ole enää kuin yksi koirakko. Harjoittelu ei sielläkään tuntunut sujuvan. Ilo oli aivan lukossa, ahdistunut ja jännitti. Viikosta toiseen yritin, muta mitään ei tapahtunut. Lopulta päätin, että ehkä tämä harrastus olisi tässä. Sitten eräänä lokakuisena päivänä päätin, että jos vielä yhden kerran. Ja ihme tapahtui: Ilo pystyi keskittymään jälleen harjoitteluun, vauhti alkoi kasvaa ja itse pystyin myös keskittymään omaan harjoiteluuni ja omaan tekniikkaani. Tapaninpäivänä 2013 uskaltauduimme Ilon kanssa ihan kisakentällekin. Vaikka ensimmäinen kilpailu olikin lähinnä koominen, olin valtavan ylpeä tuosta pikkuisesta taistelijasta. Se pystyi juoksemaan! Se ei jännittänyt! Se keskittyi! Ja uudesta tilanteesta syntyneet haistelutkin unohtuivat ekojen esteiden jälkeen.

Noista kilpailuista rohkaistuneena aloimma käydä epävirallisissa kilpailuissa, ja Ilo sijoittuikin upeasti jopa palkinnoille useampaan kertaan. Kunnes tuli epäonnenhuhtikuu, joksi viime huhtikuuta kutsun. Jälleen oli epispäivä ja kilpailu starttiluokassa. Ilo suoriutui radasta erinomaisesti, sai kehut ja sen kasvoilla hehkui onni hyvästä suorituksesta. Hallin ovi oli kuitenkin jätetty auki ja Ilo päätti pinkaista pihamaalle tekemään kunniakierroksen huonoin seurauksin. Pihalla ollut nainen tulkitsi sen leikkiinkutsun aggressiiviseksi ja potkaisi Iloa voimalla kylkeen. Ilo kiljui kovaa ja juoksi kauhuissaan karkuun läheisellä parkkipaikalla olevan auton alle. Tapahtuman jälkeen palasin kisaradalle jo tunnin kuluttua. Yritin olla mahdollisimman välinpiämätön, vaikka sisälläni kuohui. Radalle meni surullinen koira, poissa oli keskittyminen ja iloisuus. Vaikka tuosta tapahtumasta ei Ilolle syntynyt aiemman kaltaista traumaa, se jätti kuitenkin jäljen. Harjoittelu oli vaikeampaa ja treeni-ilon lötyminen haastavampaa. Ensimmäisissä epävirallisissa kisoissaan tapahuman jälkeen Ilo tutisi ennen starttia kuin haavan lehti. Sen radan jälkeen se koki kuitenkin niin suuria onnistumisentunteita, että harjoittelu sujui mainiosti. Marraskuussa Ilo jopa onnistui voittamaan mölliluokan kilpailun, ja virallisesta kisaamisesta ovat vihjanneet jo useat ohjaajat meille viime kesästä lähtien.

Ilolla on vielä tekemistä hyppytekniikan kanssa. Minun pitäisi opetella ohjaamaan sitä paremmin.

Sen aika tulee varmasti vielä, mutta nyt keskitytään kehittämään Ilon tekniikkaa kontakteilla ja hypyissä sekä kepeillä ja tietysti mun ohjaustekniikoita.

Hyvää joulua!

Meilläkin on hiljalleen siirrytty joulun viettoon. Itsellä työpäivä venyi aaton puolelle, joten päivä on ollut hieman väsynyt. Onneksi koirat ovat pitäneet vauhtia yllä niin itsekin alkaa piristyä.
Käytiin tänään harjoittelemassa luoksetuloa pellolla. Gin tulee upeasti luokse. Ilo taas tuntui pistäneen lumen vuoksi aivot narikkaan ja luoksetulo takkusi, kun sillä ei hajujen vuoksi ollut aikaa keskittyä. Mutta ei sekään kauas mennyt ja kinkkuleike voitti lopulta hajutkin.

Sen enemmittä puheitta. Ihanaa joulua kaikille. Näihin kuviin ja tunnelmiin:

Lumessa oli ihana peuhata...

...Vaikka oiskin ihan luminen...

...Niin ku näin...

Vitsit mä oon niin onnellinen, kun saan juosta VAPAANA pellolla.

Ihanaaaaaa...

Leikin jälkeen alkoi kovasti väsyttää.

Pieni loppukevennys ennen loppua. Näin sujuu yhteiskuvien otto parhaimmillaan:

Sitten hyvän joulun toivotus kaikille: Ihanaa joulua <3

Huono koiranomistaja on takaisin

Huono koiranomistaja -syndrooma on vaivannut jo pidemmän aikaa. Lähdin vain muutama päivä Ginin saapumisen jälkeen toteuttamaan pitkäaikaisia haaveitani Kaliforniaan. Minulla oli uskomaton viikko, joka oli omalla tavallaan myös seikkailu. Vaikka tämä oli ainutlaatuinen tilaisuus, joka olisi voinut jäädä toteuttamatta myöhemmin, se pisti silti kovaa.

Syndroomista ainoaksi se ei jäänyt, sillä eilen kärsin huono työntekijä -syndroomaa kuumeen takia. Toisaalta olin iloinen, että sain yhden päivän aikaa korjata virheeni koiranomistajana, mutta kaihersi olla sairauslomalla. Mutta se siitä, nyt asiaan eli koiriin.

Tekemistä kyllä riittää niiden molempien kanssa, mutta upeasti tuntuu yhteispeli sujuvan. Tai no ainakin paremmin. Ilo on kyllä hieman tossun alla. Se antaa aika vahvasti Ginin voittaa kaikki leikit. Ginin kasvattaja Sini kävi heti kotiuduttuani kylässä ja kiinnitti huomiota siihen, että koirien leikkiessä kovaäänisesti ei tulisi komentaa, sillä Ilo tottelee ja lopettaa. Näin Gin voittaa. Nyt emme juurikaan komenna, mutta olen seurannut koirien leikkejä uusin silmin. Ilo antaa Ginin silti voittaa. En tiedä, onko se vain sitä, että se antaa pennun voittaa vai onko kyse Ilon alistuvasta luonteesta. On pakko kyllä kehua Iloa. Vaikka olen tiennyt sen olevan todella tottelevainen, huomaan sen nyt paremmin. Se todellakin tottelee ja tekee kuten käsken. Olen yrittänyt kehua sitä kovasti, ettei se kokisi olevansa jotenkin eriarvoisessa asemassa Giniin verrattuna, joka pentuutensa vuoksi saa enemmän huomiota muun muassa siksi, että juoksemme edelleen muutaman tunnin välein pihalla.

Gin on viimein tajunnut, ettei Ilo niin kovasti pidä muiden läheisyydestä. Nykyisin, kun se kaipaa Ilon lähelle se kohteliaasti torkahtaa pedin ulkopuolelle. Ilo oli reissuviikkoni aikana löytänyt paikkansa myös Ginin pedissä ja viime aikoina se on ollut molempien suosikki.

Ilo ei ole osoittanut juurikaan mustasukkaisuutta. Selvästi siitä on kuitenkin tullut lelujensa ja herkkujensa puolustaja, mitä se ei koskaan aiemmin ole ollut. Toki Gin on hyvin röyhkeä ja vie mielellään siltä kaikki herkut, lelut ja muut. Lisäksi Gin on hyvin tarkka siitä, että hänetkin pitää muistaa huomioida. Jopa nukkueensa se selkeästi kuuntelee, mitä muualla talossa tapahtuu. Jos järjetän Ilolle ja itselleni yhteistä aikaa Ginin nukkuessa, niin viimeistään avatessani suuni kehuakseni Iloa Gin taapertaa muistuttamaan olemassaolostaan. Kun koiruus tuosta vähän kasvaa, saatamme oikeesti olla ongelmissa. Ilo oli myös valtavan omapäinen ja haastoi ihmisen, joten siihen on kyllä totuttu. Gin vaikuttaa osittain herkemmältä pennulta kuin Ilo, joten sen tekosia on tulkittava todella tarkasti. Ilmotin Ginin tänään pentukurssille, joka alkaa 19. tammikuuta. Gin on tuolloin juuri täyttänyt 14 viikkoa. Onhan se nuori vielä tuolloin. Laskujeni mukaan nuorempi kuin Ilo omalla kurssillaan, mutta väittäisin iän olevan otollinen Ginille. Se on hyvin oppivainen yksilö, joka ottaa mallia Ilosta ja sen osaamista tempuista.

Lampaantalja ei enää saanur Ginin hampaista osumaa. Gin sen sijaan tajusi, että paikka on mainio lepäilyyn.

Reissuni aikana Ginistä ja Ilosta oli tullut hyvät ystävät huolimatta pienestä nahistelusta ja siitä, että Gin kiusaa Iloa. Ilo jopa pyytää Giniä paljon leikkimään kanssaan. Se tykkää siis todella leikkiä Ginin kanssa. Ainut vain, että molemmat pitävät valtavaa älämölöä leikkiessään.

Kränää tulee luistakin, kun Gin luulee olevansa maailmanomistaja. Ilo pitää kuitenkin yleensä huolen, ettei kaikki mene parempiin suihin.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Gin tajusi, että jakaminen on ihan okei, ja luita voi välillä vaihtaa päittäin.

Jetlag vaivaa ja lisäksi nukuin eilen lähes koko päivän kuumeen vuoksi, joten siksi olen ylhäällä kukonlaulun aikaan. Tepastelin äsken eteisessä ja katselin nukkuvaa Giniä. Se on kyllä valtavan suloinen yksilö. Pahanteko on vähentynyt. Se ei pureskele toistaiseksi juuri mitään sille kuulumattomia esineitä. Kengät ovat saaneet olla rauhassa, samoin lattialle palautettu lampaantalja. Molemmat ovat olleet innoissaan siitä, että talja on taas lattialla. Selvästi kaiken mielenkiintoisen, mutta pureskeluun sopimattoman tavaran siirtäminen reissuni ajaksi kaappeihin auttoi Giniä ymmärtämään, mikä on sen. Toki lipsahduksia sattuu, mutta vähän. Eilen oli myös ensimmäinen päivä, kun hauva ei kertaakaan pissannut sisälle. Vahinkoja on sattunut, vaikka olemme jatkuvasti käyneet pihalla. Joko se on viimein tajunnut, mistä on kyse tai rakko on kasvanut hieman.

Ginin vauhti on kasvanut hurjalla vauhdilla, joten vapaana pitämistä on vähennetty lähellä olevien autoteiden vuoksi. Joulunpyhinä koiruus viedään pelloille ja metsään kauas autoista harjoittelemaan.

Suunnitelmissa oli osallistua agilityseurani Tsaun kinkunsulatuskilpailuihin tapaninpäivänä, mutta nyt näyttäisi siltä, ettemme olekaan kotosalla Harmi, sillä olisin kovasti halunnut päästä kisaamaan Ilon kanssa ja ottaa Ginin tutustumaan halliin. Parhaillani pohdin agilitylisenssiasiaa. Seuramme vaatii kaikilta koirakoilta lisenssin, vaikkei siis kilpailisi virallisissa. Mutta pian on tehtävä päätös aiommeko todellakin mennä ensi vuonna Ilon kanssa virallisiin kilpailuihin. Ajatus jännittää, vaikka se onkin kehittynyt valtavasti vastoinkäymisistä huolimatta. Itse en koe olevani valmis. Opeteltavaa kuitenkin on, jopa Ilolla. Haluaisin intensiivisen valmennusjakson, mutten oikein tiedä miten se olisi mahdollista. Kelpokoiralla varmasti olisi loistavia, mutta todella hintavia kursseja, mutta työni saattaisivat pilata kurssin mukanaan tuomat mahdollisuudet. Haluaisin kehittää erityisesti eri tekiikoita ja saada Ilolle vielä enemmän vauhtia. Teen siis vuorotyötä, josta suurin osa on iltatyötä. Koska työsopimukseni ei takaa minulla välttämättä yhtäkään työtuntia kuukaudessa, on otettava kaikki, minkä pystyn. Toistaiseksi tunteja on riittänyt, mutta epävarmahan alamme tilanne on. Kertokaa, jos tiedätte muita mahdollisuuksia. Lähinnä ehkä halvempia vaihtoehtoja, jolloin jonkun kerran väliin jääminen ei haittaisi.

Rasavilliä elämää

Ensimmäiset päivät Ginin kanssa takana. Ja huh. On kyllä aikamoisesta hulivilistä kyse. Pikkuinen tekee pahojaan aivan valtavasti. Enkä siis tosiaan ollut väärässä siinä, että Ilo oli äärimmäisen unelmallinen ja helppo pentu – vaikka karjui jo silloin valtavalla äänellään. Mutta mitään muuta se ei sitten juurikaan tehnyt, eikä Iloa tarvinnut kieltää juuri koskaan. Ginille sen sijaan yleisimmät lausahdukset ovat "hieno poika", "hyvä" ja "ei". Viimeistä joudutaan viljelemään jatkuvasti, koska pikkuinen tekee jatkuvasti pahojaan. Ilon valtavat leluvarannot eivät riitä sille, vaan minimies maistaa ihan kaikkea: lehtikorin kulmia, lelukorin kulmia, kenkiä, takin huppua, hupparin nyörejä, paidan hihaa, hiuksia, sormia, tassupyyhettä, talutushihnaa, kynnystä, ovenkarmia, furminaattorin vartta, kuulokkeiden johtoa ja omaa sänkyä, välillä ehkä myös Ilon petiä.

Ei nää lelut riitä mihinkään, pitää maistella vähäsen.

Tänä iltana se on muun muassa raahannut mun tennarin Ilon sänkyyn ja talvikengän sen omaan sänkyyn järsittäviksi. Ilon kanssa ei koskaan tarvinnut näitä keskusteluja käydä. Giniä pitää ojentaa jatkuvasti. Eikä leluihin tai luihin vaihtaminen auta kuin hetkellisesti. Pientä pitää vahtia koko ajan, jos niin ei tee niin jotakin tapahtuu. Energiaa siis piisaa, mutta kyllä sitä on yritetty kuluttaakin.

Perjantaina juoksentelu metsässä oli mukavaa. Luoksetulokin sujui.

Vauhtiakin riitti.

Toinen "ongelmanumero" on sisäsiisteys, kun Iloa siihenkään ei tarvinnut opettaa. Vaikka Giniä juoksutetaan ulkona jatkuvasti vahinko on tapahtunut joka päivä useamman kerran. Toki se juo aivan valtavasti siihen nähden, minkä kokoinen on. Mutta miten sitä pissaa voikin riittää niin paljon? Toki joukkoon mahtuu muutama omakin moka ja arviointivirhe, mutta selvästi se ei vielä ihan käsitä, ettei sisälle pissitä.

Ilolle tätäkään ei tarvinnut opettaa. Kahdeksanviikkoinen pidätteli jo ensimmäisellä viikolla yhdeksän tuntia. Se on tietysti sellainen saavutus, ettei semmoista edes keneltäkään pitäisi vaatia (enkä siis kyllä vaatinutkaan, mutta hömppä halusi niin tehdä).

Pitää kuitenkin muistaa, ettei Ilo murkkuiässä ollut mikään kovin helppo yksilö. Sen kiukuttelut ja testailut alkoivat vain myöhemmin kuin Ginin. Olen siis asennoitunut siihen, että vahvatahtoinen, mutta sydäntäsärkevän ihana Gin pistää meidät koville pentuna. Ehkä se sitten tuottaa tulosta ja helpottaa murkkuilun mukanaan tuomia testailuja. Tai sitten ei. Huumorilla me nää Ginin hölmöilyt otetaan. Se on todella rakas jo muutaman päivän jälkeen.

Nyt olen urputtanut aivan valtavasti Ginistä, ja syyllistynyt siihen, mihin moni muukin. Vertailemaan ensimmäistä ja toista koiraa. Ei. Jos saat tekstistä kuvan, että Gin olisi jotenkin superhankala, ei se sitä ole. Se on oikeasti todella helppo, noiden muutamien juttujen lisäksi. Esimerkiksi se on aivan uskomaton automatkustaja. Käytiin perjantaina Hyvinkäällä puolipäiväreissulla. Mennessä se nukkui Otson jaloissa. Nukahti viiden minuutin vaeltelun jälkeen ja heräsi vasta Laurin ja Wenjunin pihassa. Kotimatkalla se pistettiin Ilon kanssa takapaksiin, omaan häkkiin. Ajatuksena oli kokeilla lyhyen matkaa reissaamista häkissä. Ei ongelmia. Nukkui häkissä kotipihaan asti. Mukavaa, että sen kanssa on niin helppo matkustaa, koska se on niin suuri osa elämääni.

Ilo ja Gin olivat molemmat aivan täynnä "jyviä" lenkin jälkeen. Ilolla on myös karvanlähtö alkamassa kovaa vauhtia.

Lisäksi se on äärimmäisen sosiaalinen eikä hätkähdä juuri mistään. Tulee lapsia, koiria, ihmisiä, poro tai joulupukki niin ei se mitenkään pakene tilanteesta. Halun panostaa sosialistamiseen ainakin yhtä paljon kuin Ilon kohdalla, koska tiedän sen olleen avainasemassa Ilonkin luonteen rakentumisessa. Koska en tunne juurikaan lapsiperheitä, päätin viedä Ginin Ilon ja serkkuni kanssa Citymarketin pihalle tutustumaan vilkkaaseen elämään. Pihalla oli tänään myös joulupukki poron kanssa, mikä merkitsi myös suurta lapsilaumaa. Gin antoi kaikkien silittää ja haukkaili lasten tarjoamia nakkipaloja innoissaan. Ei se ollut moksiskaan, vaikka ehkä pientä jännitystä oli toki havaittavissa. Muttei se kyllä ainakaan tilannetta pelännyt.

Capo ja Laura kävivät moikkaamassa Giniä. 

Gin torkahti pitkäksi aikaa Lauran syliin.

Gin tunnistaa myös liudan erilaisia käskyjä jo uskomattoman hyvin. Esimerkiksi "istu", "katso" ja "tänne" ovat jo suhteellisen hyvässä muistissa. Tänään kävimme Ilon ja Ginin kanssa takapihan metsikössä harjoittelemassa luoksetuloa. Hienosti pentu tuli luokse, kunnes löysi harakan raadon, ja tietysti sen oli pakko tunkea raadon siipi suuhunsa. Sain revittyä raadon nopeasti suusta. Toivotaan, ettei pentu saa mitään pöpöä tommoisesta ällötyksestä.

Osoitus Ginin fiksuudesta huomattiin jo eilen, kun koira ratkoi elämänsä ensimmäistä älypeliä. Se on Ilolle pentuna ostettu äärimmäisen helppo peli, mutta silti. Kahdeksanviikkoinen ratkoi sitä ihan innoissaan. Eikä muuten ollut Ilollekaan tavanomaisen helppo, koska lattia liukui pelin alla. Joku varmaan on aivan järkyttynyt tähän tahtiin, mitä meillä on pidetty. Mutta tuolla hassulla on valtavasti energiaa, kuten edeltä voi arvata. Nukkuuhan se paljon, mutta valveilla ollessa on oltava tekemistä jatkuvasti. Onneksi siihen on totuttu, koska Ilo oli ja on edelleenkin aivan samanlainen.

Näytän sulle eno kieltä. Älä oo niin vakava.

Yksinoloa on harjoiteltu, ja se tuntuu sujuvan, jos Gin vain on tarpeeksi väsynyt. Pojat olivat tänään myös ensimmäistä kertaa hetken kaksin kotona. Hyvin oli sujunut. Koiraportin taakse Gin ei sen sijaan haluaisi jäädä – ainakaan silloin, kun on yhtään enemmän virtaa. Silloin alkaa kiukuttelu ja venkoilu ininän muodossa, mikä on toki hyvin kevyttä siihen verrattuna, millaista metakkaa Ilo piti jo tuon ikäisenä. Tänään leikattiin myös hurjalla vauhdilla kasvavat kynnet. Takajalkojen kohdalla Gin potki, kiljui ja venkoili, mutta etutassujen leikkauksessa se alkoi päästä jutun juonesta kiinni. Ei inahdustakaan. Siitä pentu saikin suuret kehut.

Katso, kun toi yks ottaa hieman lepiä.

Tämän maratonviestin lopuksi vielä sananen enosta ja sisarenpojasta. Yhteiselossa on selvästi ala- ja ylämäkiä. Eilen, lauantaina, Ilo oli todella ärtynyt Ginille. Näytti sille hampaita ja murisi syödessään possunkorvaa. Se ei tosiaan ole Ilon tapaista. Huomatessani tapahtuneen kielsin Iloa ja otin korvan hetkeksi pois. Kun annoin korvan takaisin Ilolle, tarjosin Ginille palan kanafilettä. Näin homma hoitui ihan mukavasti. Korvan jämät tarjosin sitten Ilolle iltapäivällä, jolloin Gin ei saanut mitään. Ginin lähestyessä Iloa, Ilo luopui korvastaan heti. Otin korvan pois Giniltä ja vein sen takaisin Ilolle. Ei mennyt siis tämä ohjeistus alkujaan aivan tarkoituksen mukaan: eihän ideana ollut, että Ilon pitäisi luopua kaikesta ja antaa ne Ginille. Muutenkin Ilo oli eilen hyvin kärttyisen oloinen. Tänään sen sijaan kaikki on sujunut tosi hyvin. Kaksikko on leikkinyt ja Ilo on ollut rennompi eikä ole hermostunut pikkuiselle ollenkaan. Ilo on saanut kovasti kehuja käytöksestään ja selkeästi se alkaa jo hymyilläkin omaa valloittavaa hymyään.

Ilon ilme, kun Gin halusi välttämättä nukkua enon kyljessä.

On tää pentuelämä kyllä mukavaa, vaikka onkin aikaavievää.

Se on täällä!

Gin saapui kotiin tänään. Mulla meni koko viikko puunatessa asuntoa pentuystävälliseen kuntoon, ja tein samalla pienen joulusiivouksenkin. Lähden ensi viikolla Jenkkeihin kaverin kanssa roadtripille San Franciscosta Los Angelesiin, niin ei reissun jälkeen tarvitse enää tehdä siivousta. Eikä meillä ole pitkään aikaan kunnollista siivousta tehtykään. Sinäänsä huvitti siivota, että mitä muka Gin tajuaa meidän kodin sotkusta tai siisteydestä.

Kuvaustaitoni ovat rajalliset. Huomasin siis, että mustan koiran kuvaaminen lampun valossa aiheutti haasteita. Oli pakko säätää vähän kontrastia, että simmut näkyvät päästä.

Ginin kotimatka sujui mun jaloissa. Ensimmäiset viisi minuuttia pieni inisi ja yritti kiivetä vaihdekeppiä pitkin, varmaankin ajamaan autoon. Sen jälkeen Gin vaipui rotan kanssa torkuille. Yhtäkkiä tajusin, että pentuhan nukkuu penkin alla, mutten sitten raaskinut herättä toista. Huomenna Gin kokeilee jo häkkimatkustamista Ilon kanssa takapaksissa. Pitää vaan pistää sille lämpimästi päälle.

Siis mikä toi ääni on?

Istuskelin lattialla, niin Gini tuli nojailemaan mun jalkaan. Voi pientä <3

En odottanut Ilolta kovinkaan lämmintä juhlavastaanottoa Ginille, mutta se yllättikin täysin. Osoitti iloisuutensa ja halusi heti leikkiä. Gin sen sijaan oli hetken hämillään, mutta rentoutui sitten. Sen jälkeen Ilo otti tarkkailijan roolin. Gin kunnostautui testaamaan rajojaan. Ensimmäisen tunnin aikana sitä piti kieltää syömästä sähköjohtoa, retuuttamasta lampaantaljaa, syömästä Ilon ruokaa, repimästä mattoa ja ties, mitä muuta. Sanoinkin kaverille, että Gin pitää meidän kotia tosi tylsänä paikkana. Viisana Gin kuitenkin tajusi heti, että lelukori ei ole kielletty. Kieltosanan kuullessaan se juoksikin heti viihdyttämään itseään lelukopalle, joka tuntuu siitä varmasti tällä hetkellä pohjattomalta. Pieni, kolmikiloinen, shiba on söpö, kun pää on vajonnut lelujen sekaan ja vain peppu heiluu kopan ulkopuolella.

Muutoin Gin ja Ilo ovat hieman riehuneet ja makailleetkin lähekkäin. Soitin vanhemmilleni Skypellä, jotta näkisivät uuden tulokkaan. Puhelun aikana Ilo ryhtyi suorastaan hempeäksi ja pusutteli Giniä antaen sen tehdä, mitä vain itselleen. Gin kunnioittaa selvästi aikuista koiraa. Ilo on osoittautunut todella mallikkaaksi koirakansalaiseksi. Ei ole koskenut Ginin leluihin, eikä ole komentanut hauvaa ja muutenkin antanut sen olla omissa oloissaan. Kuten aiemmin sanoin, Ilo tietää – aina – miten uusissa tilanteissa tulee käyttäytyä.

Poika simahti makkarin lattialle, mutta heräsi heti, kun hipsin ottamaan kuvaa. Sinin kameran äänestä on ilmeisesti opittu, että on posettava.

Ginillä oli hieno punainen kaulapanta, joka ei tuottanut sille ongelmia. Ja todella nopeasti se tajusi, mikä on talutushihnan juju. Ei todellakaan järjestänyt sellaista episodia kuin Ilo, joka rääkyi kuin syötävä ensimmäisillä lenkeillä taluttimessa. Vielä viikon jälkeenkin Ilo päästeli epämääräisiä ääniä.
Käytiin yhteinen pieni lenkkikin molempien koirien kanssa, mistä myös huomasi suurimmat erot näiden kahden bläkkärin välillä. Ilo on ensimmäisestä päivästä asti mennä viipottanut hihnan toisessa päässä kamalalla vauhdilla. Sitä ei jännittänyt autot, rekat, bussit tai mitkään muutkaan. Asumme suhteellisen ison tien varressa, ja kun Ginin ohi, 50:n tai kymmenen metrin päästä, kulkee auto se pistää pepun maahan ja jää miettimään. Ei Gin pelkää, mutta ehkä hieman jännittää uusia asioita. Lenkillä oli pituutta ehkä 300 metriä ja Gin kulki kainalossa siitä matkasta varmasti 150 metriä. Ilo halusi aina kulkea itse. Lenkillä molemmat olivat kuin mitkäkin tekstiilisisarukset, kun Ilolla oli yllä Hurtan keltainen huomioliivi ja Ginillä Ilon lahjakortin jämillä osin maksettu mini-huomiohuivi.

Pojat lopetteli leikkisessiota.

...Mutta sitten jatekttiin

Ilo riehui kovasti

Gin etsi turvalliseen paikan, kun Hullu Koira pääsi vauhtiin.

Uusia ja vanhoja leluja riitti. Koiravauvan taivas.

Gin on tehnyt tarpeensa ulos, syönyt pienen iltapalan ja nukkunut omassa kopassaan. Eikä tunnu kaipaavan ainakaan vielä veljeään tai äitiään. Jännä nähdä, miten yö menee.

Olen kyllä todella onnellinen, että pikkuinen veijari muutti meidän luoksemme piristämään elämäämme. Kaikesta päätellen ihania vuosia pienen riiviön kanssa on luvassa.

En mä nuku, koska toi kamera pitää tommosta ääntä. Sitä paitsi meen mielummin tuonne sängyn alle kuin nukun tässä avoimella paikalla.